Kirjoittaja
(kuva on piirtänyt Salli)
"Ehkä rajoja on liikaa?" Tyttö ehdottaa.
"Ehkäpä" Hän myöntää. "Tai ehkä rajoja ei ole ollenkaan."
"Mitä oikein tarkoitat?"
"Kaikista tärkein on rakkaus. Jos elät täysin sen mukaan, ei voi olla mitään rajoja joita voisit rikkoa."
"En ymmärrä." Tyttö toteaa, kulman rypyssä. "Jos rakastan jotakuta poikaa, mutta tämä valehtelee minulle, minä saatan kostaa, silloinhan olen rikkonut sääntöjä, enkö olekin?"
"Silloin elit loukkaannuksesta, tai kateudesta, et rakkaudesta. Muista että täydellinen rakkaus antaa kaiken, mutta ei vaadi mitään."
"Ai jaa."
Tyttö heiluttelee jalkojaan ja katsoo Häntä pää kallellaan.
"Tiedätkö, että rakastan sinua?"
"Tiedän, minäkin rakastan sinua."
-Jabor
|
02.11.2011 - 21:51
"Huomaan syöväni kun olen surullinen. Ja usein vasta siinä kohtaa kun olen jo pitkään tuijotellut seinää mutustellen jäätelöä, ymmärrän että tosiaan! Minä olen surullinen ...ja siksi syön. Koko ajan.
Syöminen alkaa näkyä. Kun näin märillä keleillä harvemmin lähden juoksemaan, ja urheilu on muutenkin suhteellisen vieras käsite. Niin tavara alkaa ns. kertyä tilille.
Tuntuu oudolta huomioida että hei, vatsasi on kasvanut, koska se ei ole minun tapaistani. Yleensä minulle on aivan sama. Minä elän, ja minulla on asiat hyvin, turhaa sitä on itkeä pyöreyttä joka jossain kohtaa häviää kun taas innostun ja tulee taas takaisin kun ehtii. Sekin on osa elämää. Mikä asia on niin pielessä että alan kiinnittämään huomiota negatiivisella kannalla? Siksi että pakenen. Ajatuksia ei voi ajatella kuin tiettyyn pisteeseen, sen jälkeen on etsittävä jotain muuta. Peilin kimppuun käyminen on helppoa ja oikeastaan se on omalla tapaansa tervettäkin.
Tunteeni on sekaisin. Täysin. Olen peloissani. Sitten surullinen, sitten skarppaan, sitten olen iloinen ja hetkessä minua taas itkettää kamalasti, mutustan jotain, totean tilani ja olen itkunsekaisen onnellinen. Mitä perunaa minä oikein vahtaan??
Enkä minä osaa enää puhua.
Töissä olen alkanut taas olemaan oma itseni. Siitä olen tyytyväinen. Aloinkin jo väsymään roolituksiini. Mutta muiden ystävieni kanssa puhuminen on vaikeaa. Ennen kaikki oli ihan hyvin. Minä vastasin kysymyksiin. Nyt en pysty keskittymään heidän asioihinsa, enkä osaa puhua omista asioistani.
Niin se on ennenkin mennyt. Muistan muutaman eron menneisyydestäni. Silloinkin, jätin paljon asioita kertomatta ja läpi käymättä koska en halunnut antaa huonoa kuvaa toisesta. En tahtonut syyllistää. Enkä tuntea mitään. Joskus pelkään historian toistavan itseään. Ja kenelle minä puhuisin? Vaikka kuka kuuntelisi, en vain tahdo avata suutani. Käperryn sängyn nurkkaan odottamaan huomista. Huominen on aina kaunis. Eikä huominen koskaan saavu! ...ehkä kauneus on juuri siinä.
Kihlattuni on aivan ihana. Hänelle tahtoisin kertoa kaiken. Häntä minun sydämeni jumaloi, niin että itken taas enkä tiedä onko se hyvää vai pahaa. Hän tuo minulle jäätelöä, silittää päätäni. Mutta välillämme on jotain. Aina elämässä on jotain. Tahdon hänen olevan vapaa, mutta pelkään jääväni yksin. Pelkään olla yksin. En minä ennen ollut tälläinen. Minä olin onnellinen omassa luolassani, tasapainoinen ilman kanssaihmisiä. Kuka haki minut pois??
Katson itseäni peilistä ja mietin että tuleekohan kalliiksi leveentää oviaukkoja? Jäätelöstä en luovu. Luopuminen on vaikeaa. Ja samalla tiedän- "Täydellinnen rakkaus antaa kaiken eikä vaadi mitään." Ymmärränhän minä tämän. Muiden ihmisten kanssa ollessa se toimii, mutta miten tämä soveltuu itseeni? Miten rakastaa itseään samalla periaatteella?
Ja kuinka rakastaa... häntä? Aluksi en halunnut ajatella koko asiaa. Ihmettelin vain mahaani, kunnes joku kysyi: mitä jos tekisit raskaus testin? Se pelottaa minua. jos minä kannankin kahta elämää. Joista vain toista huomaisin arvostavani. Kukaan ei ikinä puhunut tälläisistä äideistä.
Ehkä minulla onkin siis looginen syy istua syömään. Tuijotan seinään, enkä näe siinä mitään. Nuoruudessa näin aina kauneutta. Mutta ehkei sellaisia asioita olla tarkoitettu aikuisuuteen. Ehkä minulla on syy vaihteleviin tunteisiin.
Taidan rakastaa... häntä. Enkä vieläkään uskalla tehdä testiä, koska pelkään olevani sittenkin yksin.
Jos minä joskus pääsen taas omaan luolani pakoon aion murista paljon enemmän sille joka uskaltaa minulle puhumaan.
Vaikkakin, kihlattuni on kaunis ihminen. Toivon että hän saisi hymynsä takaisin.
- Nemonsa kadottanut"
_ _
Antteksi. voisin kyllä kirjoitta joskus jotain oikeasti enkä aina jotain hetkestä improvisoitua. Munilla on muuma tarina vaiheessa, toivottavasti ne pääsisivät joskus siihen pisteeseen että voisin ajatella niitä valmiina.
Tekisi kauheasti mieli kirjoittaa näytelmä!!
Kuuntelin
Heli Kajon kahta hieman erillaista kappaletta:
Juhlat
Ranskis
...
Anteeksi.
10.10.2011 - 20:53
Tehtävänä ysiluokalla oli kirjoittaa puhe. Hieman innostuin omanlaiseen tyyliini, teemaksi valitsin hautajais puheen.
Hulluinta oli se että sain kavereilta vitsillä "tilauksia" omiin hautajaisiin. Mutta muuten yleisön kommentit jakautuivat hyvinkin epätasaisesti. Itse olin siinä porukassa jotka pitivät puhetta turhan pliisuna.
...kumma että en ole ennen laittanut tätä tänne.
- Jabor
- - - -
On siitä ainakin kymmenen vuotta kun juostiin yhdessä niityillä laulaen ja nauraen. Kannoin sinua olkapäilläni ja kaappasin syliini. Muistan yhä hymyillen kuinka ihmettelit perhosta kukalla. ”isä voiko perhosen kärsä mennä solmuun?” kysyit ja mulkoilit minua, kun nauroin makeasti ilman sen kummempaa syytä. Olin vain niin pirun onnellinen. Ja olen varma että sinäkin muistaisit ne hetket lämmöllä jos vain elämä vielä virtaisi liian nuorissa suonissasi, sillä minä ainakin muistan, vaikka ikä painaakin jo raskaina harteillani, vetäen minua epätoivoisesti kohti omaa kuolemaani. Mutta nyt. Nyt olen yksin. Sydän raskaana muistan hymysi ja lapsen kasvosi valona. Loppua kohti kulkevan polkuni ainokaisena valona ja ilon pohjattomana lähteenä, niin minä sinut muistan, enkä voi ymmärtää kuinka selviän ilman.
Ja minua pelottaa vanheta yksin. Ja minua hävettää.
Hävettää kun seitsemän vuotta aikaisemmin, lähtiessäni, jättäessäni sinut, lupailin palaavani. Lapsen viattomille silmillesi, uskottelin tulevani takaisin. Ja kai siinä uskottelin myös itselleni. Vaan enpä ajatellut että sinä lähtisit ennen minua. Sinä nuoruuden voimissasi.
Minä koin syömänä vanhana merimiehenä, toisella puolella maailmaa, kuvittelin vielä kerran pörröttäväni vaaleita pellavaisia hiuksiasi. Kuvittelin palaavani. Palaavani vielä takaisin luoksesi. Ja vuosien kuluttua, minä palasin. Vaan missä olit sinä. Rakas poikani, olit maan syleilyssä, kuolleena.
Ja nyt kun sinä olet lähtenyt, tunnen olevani yksin, suru ja ikä ovat jättäneet uurteet kasvoilleni. Enkä minä tästä enää nuorru. En minä enää parane. Etkä parane sinäkään.
Jätän nämä niityltä poimitut kukat tähän, kuihtukoon ne nuorina ja loistossaan hautakivesi viereen.
01.10.2011 - 15:14
Polulla kulkeva, muuttuva elämä
vanhansielu maailmassa.
Rakkautta.
syntymätön
vauva
lapsi
nuori
nuori aikuinen
aikuinen
keski-ikäinen
iäkäs
vanha
kuolema
Ei polkua rakkaudella rakennettu,
sillä elämään on lapsensielu laskettu.
Rakkautta.
16.09.2011 - 18:33
"Olen Oskari, villi ja vapaa kissa, ainakin vuoro vuosina."
"Pääsin jopa puuhun, vaikkakin sitä kiipeämistä piti hieman taas opetella."
"Pääsisinköhän vielä hieman korkeammalle? Suunta on aina ylös päin!!"
"Perhana vieköön kun tämä nurmikko on niin pitkää! Onneksi kaikki dokumentit magnusteista ovat täytännöllisiä niin näen edes jotain. Kuka kumma tuonne pihaan oikein kävelee?"
09.09.2011 - 14:49
Nykyään yksi minun intohimoistani on kuvata kirkkoja ja aivan upeita hauta kiviä. Niistä saa sen verran nostalgisia kuvia, että ovat varmaan jo vähän turhan siirappisia. Viime kesänä olin Kemissä/Keminmaalla/Torniossa, siellä sain kunnolla tutustumista sikäläisiin kirkkoihin, vaikka kuulema siellä on vielä muutama jotka jäivät minulta ohi. No onpahan hyvä syy tulla uudestaan. xD
Myös Helsingin kirkkoja on tullut bongattua... Mutta ainostaan yksi näyttämisen arvoinen kuva on tullut. Kaikki muut enemmän tai vähemmän tärähtäneitä.
06.09.2011 - 08:23
Olen pahoillani. En tiedä mistä tämä kumpuaa. Mutta joskus sielu on täynnä tuskaa.
--- --- ---
Askeleeni ovat niin kevyitä, etten uskoisi tanssivani veitsenterällä. Mutta kipu on todellista; ja veri vielä sitäkin todellisempaa. Muistan kuinka pelkäsin verta. Kuinka ihmiselämä ja maailman kunnioitus olivat todellista. Silloin olin niin nuori, elämä oli edessä ja minulla oli annettavaa. Ikinä en uskonut, että kaikki menisikin toisin. Että rakkaus voisi muuttua vihaksi. Mutta kun ihminen jonka jalkoihin oli sydämen aikoinaan laskenut, kääntyykin puoleesi vain lyödäkseen. Huomaa iskun kirvelevän syvemmällä kuin kehon sinipunaisissa jäljissä. Karkuun ei päässyt, rohkeutta siihen ei ollut. Mutta päätin olla urhea ja hymyilin. Elämä yritti pyyhkiä hymyn kasvoiltani mutta en antanut periksi. Taistelin huomisesta. Löysin ystäviä ja hekin taistelivat. Päätimme taistella yhdessä, paremman tulevaisuuden puolesta. Ja yksi kerrallaan he vapautuivatkin, pääsivät irti ja kertoivat muutoksesta. Siitä miltä tuntui löytää onni.
Minä taistelin edelleen. Nyt yksin, ja huusin apua. Iskut vaimensivat kerta toisensa jälkeen pyyntöni. Kyyneleet eivät kuivuneet. Kutsuivat sitä rakkaudeksi. En tahtonut uskoa, olin kuullut mitä rakkaus oli. Lapsena minulle luettiin satuja, eikä niissä prinssi antanut prinsessan vuotaa verta.
Mutta kaiken sen kylmyyden jälkeen mitä maailmalla oli antaa, yllättäen lämmin veri tuntuikin suloiselta. Se oli lämpöä ja ainoastaan se, tuli suoraan sydämestä. Veri kertoi minulle kuinka paljon veitsenterä rakastikaan minua. Kuinka paljon enemmän se tahtoi verta kertomaan rakkaudestaan.
Huoneen värjäytyessä kauniin punaiseen, näköni sumentuu. On ironista, että se kerta, kun vuosien jälkeen näkee kauneutta, sekin loppuu ennen kuin kunnolla edes alkaa.
Kylmä terä ei rakasta minua enää.
Kun sydämen tahti hidastuu, voisin itkeä onnesta. Kuolema ei halveksi kehon jälkiä tai virheitä.
Ja he sanoivat sitä rakkaudeksi.
Erehtyivät.
Mutta heillä olikin toivoa, minulla vain nyrkkisi ja kipu.
Onneksi edes veri oli todellista.
..vaan enää ei ole sekään.
03.09.2011 - 20:15
IHANAA SYKSYÄ IHMISET!!<3
31.08.2011 - 20:03
"Me neroja ollaan sä tiesitkö sen
me keksimme rakkauden"
Sielun Veljet -rakkaudesta
17.07.2011 - 20:58
Kun ajattelee yhtä lausetta koko päivän, sitä uskoo tulevansa hulluksi.
Mutta tässä minä olen. Katson taivasta ja annan tajuntani lumoutua pilvien muodosta. Salaa pohdin, olenko kenties jo tullut hulluksi.
Pureskelen kynää, annan sormieni lipua paperin pintaa pitkin. Yritän saada itseni nauttimaan sen kohoilleesta pinnasta.
Painoit hieman liian lujaa kynää silloin kun kirjoitit, annoit paperille uuden muodon. Mielestäni teit siitä ainutlaatuisen, annoit uuden ominaisuuden. Mietin mitä muuta paperi voisi toivoa?
Alemman paperin pintaan tulleet painaumat saavat hymyn huulilleni. Annan sormieni tutkia paperin pintaa. Sydämeni riemuitsee.
Katselen pilvien harmautta, kuvittelen ikkunan huoneesi ikkunaksi. Kuulen vaimean sateen ropinan ja se voisi melkein olla sama minkä kuulin luonasi.
…sinä lasket kätesi harteilleni, vedät minut viereesi. hengityksesi on tasainen. itse uskon pakahtuvani. sallin itseni nojata sinuun. tahtoisin itkeä vailla syytä. silität päätäni ja nostan kasvoni sinua kohti. tahdon suudella huuliasi…
Mutta sinä et ole siinä. Olet kaukana mutta lähellä. Lasken kynän käsistäni. …vain yksi lause, koko päivän ajan!
Tänään kävin tivolissa. Kävellessäni uneliaasti ihmisten keskellä, haistoin tuoksusi, se vieno pyyhkäisy sai minut kaksinkerroin maahan. Vanha pariskunta olisi tahtonut soittaa ambulanssin. Itse mietin vain että jos tulee hulluksi voiko silti kuolla ikävään? Voiko sydän silti hukkua yksinäisyyteen?
Saavuin kotiin hiljaisena. Tiedän kestäväni vielä päivän. Ja vielä päivän. Ja päivän..
Tiedän kestäväni. Kerään vain uskoa siihen päivään kun kestäminen on ohi.
Istun koneelle. Kirjoitan sinulle viestin. Yritän painaa näppäimiä aivan liian lujaa, mutta jälkeä ei jää. Mutta tahdon että muistat, sen että minä muistan.
Sen että pidän hyvänä sieluasi, jos sen sallit.
Sen että minä rakastan sinua.
…ja tulen hulluksi jos ajattelen yksin tuota lausetta koko päivän. Ja vielä seuraava päivän. Ja vielä seuraavan…
Nostan kynän jälleen huulilleni, ja annan mieleni vaeltaa pilvien lomassa. Salaa pohdin olenko mahdollisesti tullut hulluksi. Pieni ääni sisimmässäni kuiskaa, rakastan sinua.
Ehkä minä olen tullut.
14.06.2011 - 22:18
Joskus kauan sitten laitoin kuvan ja kysyin että arvaa mikä? Tuolloin lupasin myös että laittaisin moisia vastaisuudessakin, vaan eipä ole meinannut sellaisia kuvia tulla. Nyt kuitenkin bongasin tuollaisen kamerani muistista joten kysyn taas; Mitä kuva esittää?
...saattaa olla kyllä liian helppo. Vaikea sanoa kun itse tietää.
Edellinen oli tämä.
13.06.2011 - 14:43
Muranen pyyhkii hikeä otsaltaan. Hänen kasvonsa punoittavat merkkinä pitkäaikaisesta työskentelystään kuuman uunin ja kattiloiden parissa. Johanna oli ihmetellyt sitä asiakkaiden määrää, mutta Matias vaimoineen olivat vain todenneet, juorujen leviävän nopeasti pienellä paikkakunnalla. Varsinkin jos yhtenä levittäjänä oli Leppäsen herra, puhelias kaveri. Muranen oli työskennellyt urakalla ja saanut paljon kehuja asiakkailtaan. Liina oli ollut Johannan apuna, juttelemassa asiakkaille ja juoksemassa viestejä tilauksista. ”Paistettuja pottujaaa! Sunnuntai pihviii!” Oli kuulunut ovelta ja sitten tyttö oli taas hävinnyt väenpaljouteen. Muranen seurasi koko ajan työnsä lomasta tytärtään ja ihmisten käyttäytymistä hänen seurassaan. Edellinen säikähdys eli vieläkin hänen sisimmässään, hän tiesi kyllä, että ei enää ollut Tampereella, että täällä kaikki tunsi kaikki ja ihmiset olivat paljon ystävällisempiä toisilleen. Avoimempia. Liina näytti onnelliselta jutellessaan. Ihmeellinen tyttö.
Lopulta Johanna tuli keittiönovelle ja sanoi, että enää ei tulisi uusia asiakkaista.
He kävivät yhdessä keräämässä pöydistä asioita. Liina nukkui yhdessä lapsille tarkoitetussa pöydässä. Ja isä kävi viemässä tälle takkinsa peitoksi. Sitten paikat siistittiin ja he lähtivät Johannalle.
Söivät päivän annoksista jäänyttä ruokaa. Sitä mitä ei olutkaan tilattu tai mikä ei ollut mahtunut annoksiin. Johanna petasi kaksi petiä vierashuoneeseen ja antoi Muraselle pyyhkeen, pesulla käymistä varten. Liinan isä oli jo laittanut nukkumaan.
Kun Muranen tuli pesulta tukka märkänä, hän huomasi Johannan nojailevan yhteen ovenkarmeista ja katselevan miestä. Naisen hiukset olivat hieman pörröllään ja hänellä oli kädessään punaviinilasi.
”Jos sinä olet, tuota noin, jäämässä maisemiin, niin minun puolestani sinä voisit saada ihan vakituisenkin paikan Oval Glamourista. Mitäs siitä sanoisit?”
Muranen kohauttaa olkapäitään ja on kääntymässä vierashuoneeseen, kun Johanna tarttuu tätä olkapäästä, mies kääntyy ja tuntee naisen pehmeät huulet omiaan vasten. Kevyt suudelma ja sitten se on ohi. Johanna kävelee olohuoneeseen ja Muranen vierashuoneeseen, vaikka nainen oli tehnyt selväksi mitä toivoi.
Mennessään oman peittonsa alle Muranen tuntee kasvojensa punoittavan. Hän ei ole koskettanut yhtään naista sitten Vilman kuoleman kaksi ja puoli vuotta sitten. Hän tietää naisen tarpeet, ja hän tietää myös omansa, mutta kääntää kylkeään ja yrittää nukahtaa. Se osoittautuu vaikeammaksi kuin olisi voinut kuvitella, Johanna oli muodokas ja kaunis nainen, mutta mies ei nouse enää ennen kuin vasta aamulla, Viivin kanssa aamupalalle. Muranen ei uskalla antaa itsensä ajatella asioita pidemmälle.
Johanna puolestaan istuu sohvalla ja itkee. Hän tuntee itsensä rumaksi, ja kauheaksi ihmiseksi. Hän on katkera entiselle miehelleen ja ikävöi aikaa jolloin ei ollut huolia. Kyyneleitään kuivatessaan Johanna tekee päätöksen vaimentaa tunteensa. Niin kuin hän on tehnyt ennenkin. Nainen käy pesulla, keimailee hieman pelin edessä ja menee nukkumaan vielä miettien että mikä menee aina pieleen.
●○●○●○●○
Aamulla Johanna ja Liina juttelevat piirtämisestä, molempien yhteisestä harrastuksesta. Liina näyttää lehtiötään ja Johanna esittelee ateljeensa pihalla; kirsikkapuiden alla olevan leikkimökin, joka oli täynnä erilaisia töitä, luonnoksia ja välineitä.
Lähtö hetkellä Liina halaa Johannaa, tyttö haluaisi myös isänsä halaavan, mutta he eivät halaa. Hiljaisena Muranen nousee Matiaksen oranssiin Postiautoon ja tyttärensä istuutuessa tämän syliin, Matias lähtee autollaan hakemaan päivän postit ja sitä myöten kierrokselleen paikkakunnalla. Muranen istuu hiljaa, Matias antaa Liinan laittaa kirjekuoria joihinkin laatikoihin. Tyttö ja postinkantaja juttelevat ihmisille, Muranen on enimmäkseen hiljaa. Toisinaan ne ihmiset jotka olivat eilen olleet Oval Glamourissa kiittelevät häntä työstään. Muranen ei oikein osaa ottaa kohteliaisuuksia vastaan.
●○●○●○●○
Mies on nostanut itselleen tuolin pihalle, talon eteen. Hän kuorii itselleen perunoita, aamulla hän on jo käynyt kalassa, ja siinä olikin sitten sille päivälle ruokaa. Mies ei nosta päätään kuullessaan auton ajavan pihaan, hän näkee silmäkulmistaan sen olevan oranssi ja tietää sen olevan postinkantajan. Kun autonovet käyvät ja mies kuulee kevyiden juoksuaskelten lähestyvän, hän katsoo hämmästyneenä ylös. Hetken ajan hän uskoo tulleensa hulluksi. Häntä vastaan juoksee Rauni, nainen kaukaa hänen muistoistaan, aivan samanlaisissa hiekanharmaissa hiuksissa ja hymykuopissa. Mutta vaikka Raunia ei olekaan enää, loikkaa hän ylös tuoliltaan. Perunat vierivät jonnekin nurmikon sekaan. Mies pudottautuu polvilleen nurmikolle järkytyksen ja liikutuksen sekaisin tuntein. Tyttö, joka osoittautuu pieneksi lapseksi, juoksee miehen syliin, puristaen lujasti tätä rähjäistä hahmoa.
”UKKI, UKKI!” Tyttö kiljuu riemusta pomppien.
Mies halaa tätä ilopilleriä hämmentyneenä, mutta hautaa sitten parrakkaat kasvonsa tytön hiuksiin. Hän antaa nyt ensimmäistä kertaa kaikkien kyyneleittensä valua, ja niitä riittää niinkin paljon kuin vuosikymmenien edestä. Mies itkee onnesta eikä meinaa osata lopettaa.
Autosta nousee myös postinjakaja ja toinen, valppaannäköinen mies. He kävelevät talolle. Postinjakaja hymyilee leveästi, ja toisenkin miehen huulilla on hymynkaretta.
”Katsopas Veikkoa, ketkä ovatkaan löytäneet luoksesi?” Postin kantaja kysyy. Vanhus nauraa tyttö kainalossaan. Eikä postinkantaja ole uskoakseen korviaan. Viimeksi Veikko on nauranut hänen kuulleen ehkä 50-60 vuotta sitten.
”Raunihan se tässä! Raunihan se tässä, mutta ei olekaan!” Rähjäinen mies vastaa nauraen.
”Ei olekaan. Mennäänkö sisälle, niin selitän tilanteen?” Muranen toteaa.
●○●○●○●○
Immosella ei ollut mitään tarjottavaa, mutta kaikki istuutuivat rähjäisen talon olohuoneeseen, kuka millekin löytämälleen pinnalle. Veikko Immonen ja Liina pysyivät koko ajan yhdessä. Mies tunnusteli tytön kasvoja ja tyttöä nauratti ukin karhea parta. Ihmeellinen tyttö, kun oli niin luottavainen.
Kaikki puhuivat vuorollaan ja pian kaikki sai ymmärrettävän kuvan kaikesta. Ensimmäiseksi tarinansa aloitti talon isäntä, Immosen herra. Immonen oli ollut aikoinaan, nuorena poikana rakastunut todella vakavasti varattuun naiseen, Rauniin. Luvattomasti Raunikin oli rakastunut Veikkoon, vaikka olikin itse naimisissa. Liitto oli järjestetty pastorin pojan kanssa. Veikko oli suunnitellut karkaavansa Raunin kanssa, mutta Rauni olikin valinnut loppujenlopuksi oman miehensä. Ratkaisu oli ollut odottamaton ja Immonen särki sydämensä pahemmin kuin koskaan ennen. Hän vetäytyi pois elämästä, kaikesta. Ei vain enää kestänyt nähdä tai kuulla rakastetustaan kylällä, mutta ei osannut lähteäkään uusiin maisemiin.
Seuraavaksi puhui Matias Lahti. Hän kertoi Raunin odottaneen lasta. Ja tämän mies oli tiennyt, ettei se ollut hänen omansa vaan Immosen. Pastorin poika oli luvannut antaa anteeksi, jos lapsi vain annettaisiin orpokotiin. Niin tehtiin. Matias kuuli asiasta kun oli ollut tukemassa Raunia tämän liian aikaisella kuolinvuoteellaan. Matias oli tuntenut vahvaa myötätuntoa ystävänsä Veikon puolesta ja jäänyt tämän avuksi, tuoden milloin mitäkin hyödyllistä, vielä senkin jälkeen kun hänen oma vaimonsa oli käskenyt lopettaa moiset turhuudet.
Tämä äitinsä näköinen tyttö jäi siis salaisuudeksi jopa Immoselta. Ja tyttö adoptoitiin jonnekin kaukaiseen paikkakuntaan, toiselle puolelle Suomea. Hän sai nimekseen Vilma.
Tämän jälkeen puheenvuoro siirtyi Muraselle. Tämä kertoi tavanneensa Vilman, kuvan kauniin opiskelija tytön Tampereella ja heidän menneen pian kihloihin, myöhemmin myös maistraatissa naimisiin. Vilma ja hän saivat lapsen, Liinan. Kaunis tyttö ja he olivat onnellisia omalla tavallaan, vaikka elämä olikin rankkaa. Muranen työskenteli baarimikkona ja Vilma aloitti sukutaustojensa tutkimisen. Hän tahtoi selvittää mistä ja miksi hänet oli laitettu orpokotiin. Muranen oli yrittänyt usein rauhoitella kumppaniaan, mutta kuukausi kuukauden jälkeen hänen palonsa tähän lisääntyi. Sinä päivänä kun kirje saaduista tiedoista saapui, olivat Vilman adoptiovanhemmat paikalla. Vilma tahtoi lähteä saman tien ajamaan, vaikka oli myöhäinen yö. Aikansa riideltyään hänen vanhempansa lähtivät mukaan. Sovittiin, että Muranen jäisi kaksi ja puolivuotiaan Liinan kanssa kotiin.
Myöhemmin hänelle soitettiin. Rekka oli suistunut mustasta jäästä vastaantulijoiden kaistalle. Autosta ei ollut jäänyt mitään jäljelle eikä matkustajista. Kaikki kuolivat. Muranen oli ahdistunut ja masentunut pitkän aikaa, hän ajautui vanhoihin piireihin, joista oli lähtenyt Vilman tultua elämään. Piireissä oli levottomuuksia ja pian Muranen oli kaulaansa myöten jengivihatappeluissa ja oli menettää henkensä.
Tällaisen jälkeen mies huomasi pian myös taistelevansa itsensä kanssa. Isällisyys heräsi ja rakkaus tyttäreen syntyi uudelleen. Liina, vaikkei siitä mitään tiennytkään, nosti hän äitinsä lailla, isän vaikeuksista.
He päättivät yhdessä lähteä, tai Muranen päätti ja kysyi Liinan mielipiteen siihen jos he vähän matkustelisivat. Liina oli saanut suuren perinnön edesmenneiltä isovanhemmiltaan ja Muranen vaimoltaan. Tampereella he eivät kuitenkaan voineet enää elää, jengi levottomuuksien takia, jotka kummittelivat koko ajan taustalla. Ja he lähtivät, kiertelivät ympäri Suomea. Muranen oli ottanut vaimonsa päiväkirja, jonka oli löytänyt sattumalta ennen heidän lähtöään, ja sitä hän luki itsekseen matkan aikana. Kirjan lukeminen oli ollut tuskallista, mutta sen jälkeen hän oli ollut sinut itsensä ja tilanteen kanssa. Matkusteltuaan vielä pari kuukautta, isä tahtoi asettua jonnekin. Mennä paikaan missä antaa lapselleen terveen elämän. Hän päätti tulla tänne, mistä Vilma oli kotoisin. Ainoa asia minkä hän tiesi tässä paikassa olevan oli Liinan isoisän nimi, siitä oli hyvä aloittaa.
Ja sieltä he aloittivatkin. Muuttivat Immosen herran luokse asumaan ja kunnostivat paikat entisenlaisiksi, Muranen osti mönkijän viimeisillä rahoillaan ja meni töihin Oval Glamouriin.
Muranen ja Johanna yrittivät jonkin aikaa suhdetta, mutta sopivat elävänsä erillään. Muranen rohkaisi Johannaa matkustamaan Joensuuhun viikoksi. Tämän hän myös teki ja rakastui. Uusi mies ja Johanna muuttivat yhteen, lasta he eivät saaneet, mutta perustivat koirakennelin.
Liina aloitti ajan kanssa koulun. Hänestä kasvoi kaunis nuorinainen, yhtä hurmaava, kuin äidistään ja isoäidistään, vaikkei hän itse sitä tiennyt, Immonen ja Muranen tiesivät oikein hyvin. Perintörahojensa avulla tyttö opiskeli lääkäriksi, mutta maalasi edelleen ja toisinaan myös myi töitään. Immonen sai hänen kauttaan apua näkönsä kanssa, kaikkea ei pystytty pelastamaan, mutta edes pienet rippeet näöstä jäi. Immonen tosin itse sanoi, ettei se oli haitannut, vaikka olisi menettänyt näkönsä kokonaan, se olisi vain ollut hinta lapsenlapsen saamisesta ja täysin sen arvoinen uhri. Silti isoisä myönsi, että oli onnellinen, että sai sananmukaisesti nähdä Liinan kehityksen.
Kaikki siis järjestyi onnellisesti ja monet ihmiset sanoisivat tilannetta ’onnelliseksi lopuksi’, mutta se ei olisi totta, sillä se oli elämää.
11.06.2011 - 10:41
Postinkantaja saapui kotiinsa vihellellen reipasta sävelmää. Hän sulki pihaportin jäljessään ja käveli, nurmikon poikki oikaisten, kotiinsa.
Eteisessä hän haistoi pullan tuoksun.
”Kulta, valloittava miehesi Matias on taas kotona!”
Postikantaja huikkaa samalla kun riisuu kenkiä jalastaan, mutta vaimo ei tule häntä vastaan niin kuin normaalisti tekee. Närkästyneenä Matias menee keittiöön ja taputtaa hellästi vaimoaan takapuolelle tämän nostaessa peltiä uunista. Pullan tuoksu kohoaa pelliltä.
”No hei rakas. Anteeksi en kuullut sinun tuloasi.”
”Eipä mitään, nämä ovat kyllä sen arvoisia.” Matias nappaa peliltä yhden kuuman pullan ja haukkaa siitä nopeasti palan suuhunsa.
”Hmmm. Kyllä meidän mamma osaa.”
”Mokoma, pesitkö muka vielä edes käsiäsi?” Vanha nainen naurahtaa ja menee ikkunan ääreen.
”Ei ehtinyt” Matias huikkaa kävellessään vessaa. ”oli niin kiire päästä näkemään talon kaunotar.” Mies ei näe, mutta tietää vaimonsa hymyilevän tyytyväisenä.
’Kylän kaunein neito, olipas hänellä onnea’ näin oli Matias ajatellut alttarilla seistessään, Pirjo käsipuolessaan. Alun hurmoksen ja suloisten ensimmäisten vuosien jälkeen, hän oli ajatellut naineensa piru-perkeleen. Levottomat jalat olivat tahtoneet ottaa ja lähteä, ja kiihkeä veri virrata suonissa. Keski-iän taistelujen jälkeen, Matias oli rauhoittunut ja oppinut arvostamaan vaimonsa huolehtimista, oppimaan tämän oikkuja. Ja ilmeisesti näin oli käynyt myös Pirjolle, sillä Matias tiesi, että hän ei ollut mikään maailman helpoin kumppani. Tähän hänen vaimonsa oli vain aina sanonut, ettei pitäisikään olla, elämässä mitään ei saanut ilman vaivaa, ei edes rakkautta. Että hänen miehensä olisi aina vaivan arvoinen. Matias nauroi yleensä tähän, että minnekäs se vaimon-peijakas oli toisen miehen piilottanut. Vakaa rakkaus liitti heidät yhteen.
Kun mies palasi vessasta hän huomasi vaimonsa kurkistelevan ikkunasta pihalle. Mies yritti myös kurkistaa mitä ikkunasta näkyi. Mutta Pirjo sihahti hänelle.
”Shh! Siellä on Johanna, jonkun miehen kanssa. En meinaa nähdä.”
”No onhan se tyttö jo pitkään ollutkin yksinään.”
”Mene pihalle katsomaan. Ole vievinäsi vaikka roskia.”
”Luulen että tyttö haluaa olla ihan kahden herraskaisensa kanssa.” postinkantaja sanoo kulmat rypyssä. Hänen vaimonsa vilkaisee miestään ja tuhahtaa:
”Mutta kun siellä on jokin lapsikin.”
”Nopeaa toimintaa!” Matias naurahtaa. ”Minä olen sitten tänään kaukosäätimen hallitsija.” Hän antaa suukon naisensa pehmeälle poskelle. Sitten hän nappaa haravan mukaansa ja lähtee pihalle vihellellen. Hän kuulee vaimonsa vielä huutavan hänen peräänsä. Vannottavan miehensä kertoa mitä kuuli. Matias virnistää itsekseen. Voi noita akkojen juttuja.
●○●○●○●○
Muranen nousi autosta ja katseli arvioivasti ympärilleen; paritalo, suuripiha ja hyvin hoidettu puutarha. Varsinainen idylli. Johanna nousi autosta myös, kävi aukaisemassa peräkontin ja käveli sitten postilaatikolleen. Nostaa sieltä lehden ja muutamia valkoisia kirjeitä. Muranen ottaa laukkunsa peräkontista, Liina nousee myös. Tyttö hihkaisee ihastuksesta ja juoksee pihan nurmikolle. Tyttö häviää nopeasti kukkien sekaan, kiirehtiessään suureen, vakaaseen keinuun puun alla. Muranen vilkaisee Johannaa. Naisen kasvoilla on lempeä hymy tämän katsoessa Liinaa.
”Tiedätkö, tämä on sellainen piha millaisesta aina itse haaveilin lapsena.”
”Tämä on kaunis piha.” Muranenkin myöntää.
He vievät laukut sisälle, mukavaan vierashuoneeseen. Kaikkialla on siistiä niin kuin Muranen oli odottanut olevankin. Johanna puhuu kaikenlaista kepeään sävyyn ja he palaavat takaisin pihalle. Muranen huomaa tyttärensä luona olevan jonkun miehen kyykistyneenä juttelemaan. Isä tuntee sydämensä muljahtavan.
”Liina!” Muranen huutaa äänessään terävyyttä. Tyttö nostaa katsettaan ja vilkuttaa iloisesti isälleen. Johanna tarttuu rauhoittavasti Murasta kyynärpäästä ja kertoo toisen miehen olevan hänen enonsa, että syytä hätään ei olisi. Isä rauhoittuu, mutta hetken pelko läpättää edelleenkin hänen mielensä perällä, se olisi voinut tapahtua niin nopeasti.
He menevät miehen luokse. Mies nojailee nyt haravan varteen ja hymyilee ystävällisesti. Liina on uppoutunut jälleen leikkeihinsä.
”Mukava tyttö, kyselin tässä että onko neiti eksynyt. Mutta hän taitaakin olla teidän?”
”Kyllä. Tyttäreni.”
”Aivan. Olen Matias Lahti, tämän Johanna kaunokaisen eno. Hauska tutustua.”
Johanna ehtii ensin vastaamaan, Murasta.
”Hän on Pasi Muranen, Oval Glamourin tämän iltainen mestarikokki. Olette tervetulleita tänään maistamaan hänen kokkauksiaan, mutta nyt meillä on kiire, suokaa anteeksi.”
”Siinäkö kaikki?”
”Siinä kaikki. Turha huolehtia. Hän asuu meillä tyttärenä kanssa väliaikaisesti pari päivää.”
”No ehkäpä minunkin olisi aika käyttää rouvaa syömässä, kerta ihan mestari kokki on paikalla.” Enolla on pilkettä silmäkulmassa ja Johanna nyökkää päättäväisesti. Hän viittoo isän ja tyttären autoonsa. Auton ovella Muranen vielä kääntyy katsomaan miestä haravan varressa. Tämä haravoi lehtiä, kuin mitään ei olisi.
”Herra? Lahden Matiasko se oli?” Muranen huutaa, mies nyökkää ja hän jatkaa:
”Tunnetteko te ketään V. Immosta?”
”V. Immonen? Se vähän riippuu. Millaisella asialla kyselette?”
”Henkilökohtaisen tapaamisen.” Matias näyttää miettivät tarkkaan, sitten hän päättää että Veikon olisi hyvä tavata väillä ihmisiä, tämä Muranen vaikutti hieman jääräpäiseltä, mutta rehelliseltä.
”Tule huomenna mukaani töihin, linnunlaulun aikaan, pääsette tyttärenne kanssa minun kyydilläni.”
”Mikä työ?”
”Minä pikku poika posteljooni.” Matias nauraa.
Muranen nyökkää, menee autoon istumaan ja Johanna ajaa takaisin kahvilalleen.
●○●○●○●○
Vanha mies kantaa polttopuita taloonsa. Laittaa muutaman uunin pesässä riehuvaan tuleen ja sulkee silmänsä liekkien tuomassa lämmössä. Sitten hän työntää luukun taas kiinni ja menee pihalle. Katsoo auringonlaskun värjäämää taivasta, kävelee kaivolle. Nostaa vettä. Mies tuntee itsensä väsyneeksi, mutta myös onnelliseksi. Ei elämässä tarvinnut paljoa pärjätäkseen. Hän kävelee takaisin taloonsa, ja tuntee silmiensä jälleen sumentuvan. Kauanko hänen näkönsä enää kestäisi?
Kun se lopulta häviäisi, mies päättäisi mennä metsään kuolemaan. Nyt hän katsoo mitään tuntematta uunin luukkujen raosta heijastuvia valoja. Ne tanssivat pimeän talon seinissä. Mies istuutuu keinutuoliin. Pitkästä aikaa hän antaa myös muistoille vallan. Yksinäinen kyynel valuu hänen silmäkulmastaan alas aina karhean harmaaseen partaan asti. Yhtä yksinäinen kuin mies tietää itsensäkin olevan.
●○●○●○●○
(jatkuu...)
09.06.2011 - 11:17
Muranen pesi kasvonsa kylmällä vedellä. Kuivasi kasvonsa pehmeään pyyhkeeseen, joka roikkui koukussa lavuaarin vieressä, se oli putipuhdas, niin kuin vessa muutenkin. Taas jotain mikä oli toisin Tampereella.
Mies katsoi itseään peiliin. Hänen tummat hiuksensa olivat hieman kastuneet otsankohdalta. Ripset olivat rähmäytyneet vedestä toisiinsa kiinni, ja hänen tasaisen ruskeat silmänsä tuntuivat keräävän valoa. Huulet olivat ohuet, nenä suora, muuten kasvonpiirteet olivat pehmeän pyöreät. Hän näytti aivan tavalliselta mieheltä, hieman tylyltä, jos ottaisi tavakseen kulkea nenä pystyssä. Liina veti pöntön miehen takana olevassa kopissa ja kohta tämä tulikin pesemään käsiään. Muranen antoi tytölle tilaa ja katseli tämän piirteitä. Kyllä, aivan varmasti hänessä oli enemmän äitiään; tummanhiekan väriset hiukset, pienillä aalloilla, aina olkapäille asti. Hymykuopat, pieni väli etuhampaiden välissä, sekä tuikkivat silmät, tytössä oli myös lapsenomaista pyöreyttä. Korvat hänellä tosin oli kuin isällään, höröttävät norsun korvat. Toisaalta tytössä tämäkin piirre näytti vain suloiselta. Ehkä kaikki isät ajattelevat näin, Muranen pohti kun he lähtevät vessasta. Liina tahtoi vielä painaa ilmanraikastinta. Pirteä sitruunan tuoksu saatteli heidät vessasta ulos.
Mitä luulet? Onko showtime? Näytetäänkö mistä kana pissii? Laittaako iskä mestari-illallisen?”
”Joo! Kana pissii!” Liina hihittää. Isä hymyilee hölmön onnellisesti, ja hänen sisällään rakkaus tyttäreen päättää tehdä kaikkensa.
●○●○●○●○
Leppänen katsoi eteensä laskettua lautasta. Kanan rintaa ja riisiä, siis ihan tavallisen tuntuista ruokaa, mutta tuoksu oli taivaallinen. Riisin päälle oli laitettu jopa pieni persiljan tupsu. Johanna istuutui hänen viereensä, samanlaisen ruoka annoksen ääreen. Naisen ilme oli hämmästynyt. Liina hyppi kärsimättömänä omalla penkillään kunnes hänen isänsä saapui ruokasaliin vielä kahden ruoka-annoksen kera. Hänen yllään oli puhtaan valkoinen essu, ja miehen kasvot punoittivat hieman merkkinä työskentelystä kuuman uunin ääressä. Muranen laski toisen lautasista tyttärelleen ja laittoi toisen itselleen. Sitten hän riisui essunsa, istuutui ja toivotti hyvää ruokahalua. Syöjien ilmeet olivat ihmetyksen ja ihastuksen sekaisia, kaikkien paitsi Liinan ja Murasen itsensä.
”Tämähän on aivan järjettömän hyvää!” Henkäisee Johanna ihastuksesta.
”Joo-o. Enpä ole tähän päivään mennessä kertaakaan syönyt yhtä hyvää kanaa ja riisi –annosta. Jos yhtään olisin rikkaampi, niin palkkaisin sinut kotikokiksi. Vaan eipä bussinkuljettajana tienaa ja hyväähän ruokaa tuo omakin emäntä tekee. Taidat olla ihan oppinut mies ruuanlaitossa? Niihinkin kun nykyään on kouluja.”
”Eipä ole kouluja takana, elämän varrella sitä vain oppii tempun jos toisenkin.” Muranen naurahtaa Leppäselle. Leppänen toteaa hänen olevan ihan oikeassa. Johanna puolestaan kallistaa päätään hieman mietteliäänä ja katsoo Murasta arvioivasti.
”Kuulehan” Nainen aloittaa ”tässä parin tunnin sisällä, kun kello tulee yksi niin alkaa tulla asiakkaita, et jäisi minulle töihin täksi päivää?”
”Tuota, meidän Liinan kanssa, kyllä pitäisi etsiä-”
”Yösijaa?” Johanna ehdottaa.
”Sitäkin mut-”
”Tämän iltapäivän työt, saat ruuan ja majapaikan tyttäresi kanssa meiltä pariksi päivää.”
”Entä palkka?” kysyy Muranen. Hän huomaa, ettei nainen aio kuunnella häntä loppuun asti tällä hetkellä. Ja oikean henkilön etsimisessä menisi kuitenkin jonkin aikaa, hyvä vain jo saisi katon tyttärensä pään päälle. Johanna tuntui muutenkin olevan siisteyttä ja yltäkylläisyyttä ihaileva nainen. Talo olisi varmasti ihan kunnollinen.
”Joko majoitus, tai palkka.”
”Laitanko minä ruuan niinäkin päivinä?”
”Laitat, mutta minä ostan tarvittavat ainekset.” nainen naurahtaa reippaasti. Leppänenkin naurahtaa Johannan vieressä.
”Valitsen siis majoituksen.” Muranen nyökkää.
”Hyvä kuulla. Syödään nyt kuitenkin ensin ruoka ja viedään tavarasi sitten reippaasti meille, ennen kuin asiakkaista alkaa tulla.”
Kaikki söivät loppuun ihan rauhassa, paitsi Liina joka oli paljon nopeammin syönyt kuin muut, ja joka kävi hakemassa laukustaan itselleen tekemistä. Kun annokset oli viimein syöty, herra Leppänen taputti leppoisasti vatsaansa.
”No niin, sepä teki hyvää. Saisinkos vielä kahvin?” Hän kysyy Johannalta.
Johanna nyökkää ja lähtee tiskin kautta keittiöön. Heti kun Johanna on hävinnyt näköetäisyydestä jatkaa kuljettaja jutusteluaan Murasen kanssa.
Mies tarkkaili tyttöään lempeästi.
”Siinä vasta kaunis tyttö.”
”Niin minustakin.”
”Piirtääkö hän?”
”Liina rakastaa piirtämistä, niin ja laulamista myös.”
”Mukava tyttö totta tosiaan. Mitäs te täällä näinkin kaukana pohjoisessa?”
”Etsitään erästä henkilöä, osaisitko sinä auttaa minua?”
”Riippuu kai ketä etsit.”
”Herra V. Immosta.”
”Ei ainakaan kuulu minun lähituttuihini, mutta olenkin kotoisin tästä vielä pari paikkakuntaa eteenpäin. V. Immonen? Kuulostaa kyllä silti aika tutulta nimeltä.”
”Kai Immonen on sitten yleinen sukunimi.”
”No, veikkoseni, älä lannistu. Kannattaa kysyä Lahden Matiakselta, minun tietojeni hän tuntee kaikki.”
”Joo täytyy varmaan kysyä.” Muranen ei viitsinyt sanoa, ettei hänellä ollut aavistakaan kuka sekin ihminen oli. Ilmeisesti Leppänen piti häntä jollain tapaa paikallisena.
Kahvin tullessa ja juttelivat niitä näitä, sitten Leppänen maksoi syömisistään ja sitten he kaikki neljä lähtivät yhdessä Oval Glamourista. Leppäsen herra jatkoi linja-autolleen ja otti kyytiin muutamia matkustajia, sitten tämä huristeli matkoihinsa seuraaville pysäkeille. Parin tunnin tauko oli nyt taas ohi ja matka jatkui. Liina vilkutti linja-auton takavaloille, ennen kun Muranen ohjasi tyttärensä istumaan Johannan tummansinisen Volvon etupenkille. Itse hän meni istumaan takapenkille, ja Johanna kuskinpenkille. Muranen tunsi itsensä hieman epävarmaksi, mennä nyt noin vaan ventovieraan ihmisen luokse. Toki hän oli tehnyt tällaista koko elämänsä Tampereella, kunnes oli tavannut Vilman, elämänsä rakkauden ja Liinan äidin. Nyt hän pelkäsi tyttärensä puolesta, ei niinkään itsensä. Toisaalta Muranen oli mielestään oppinut oikein hyväksi ihmisten tuntijaksi, ja Johanna vaikutti luotettavalta. Muranen päätti luottaa naiseen, mutta myös pysyä valppaana kaiken aikaa. Ties minkälaisia hulluja, näin pienellä kylällä olisikaan.
●○●○●○●○
(jatkuu...)
08.06.2011 - 10:34
Johanna oli kylän tyttöjä, niitä harvoja jotka eivät ikinä olleet poistuneet minnekään. Hän oli aina ollut kiltti ja velvollisuutensa kantava ihminen ja hänen velvollisuutensa oli täällä, pitämässä huolta vanhemmistaan. Jo pienenä tyttönä olivat aikuiset kilvan ihailleet hänen erinomaisuuttaan. ”Johanna se on aina ollut reipas tyttö. Päättää ihan itse tiskata astioita ja piirtää mummilleen kortteja. Hän istuukin niin nätisti, aivan sydäntä lämmittää huomata, että nuorisossa voi olla noin paljon selkärankaa.” Ja kilttihän Johanna oli aina ollut. Ja varmaa oli, että se sai kylän mummot antamaan tytölle herkkuja, kuten vastaleivottua pullaa, jäätelöä tai sitten ’tämä on meidän pikku salaisuutemme’ palan suklaata. He hykersivät mielissään nähdessään tytön ruokahalun sekä nauttivat saadessaan kuuntelevan korvaparin vaivoilleen ja murheilleen. Tästä syystä Johanna pyöristyi nopeasti tanakaksi tytöksi. Kylän naisia se ei tuntunut haittaavan, sillä kyllähän naisessahan piti muotoja olla, ja Johanna pysyi heidän kilttinä pikkutyttönään vielä pitkään yli aikuistumisena.
Johannan vanhempien kuoltua, hän perusti yrityksen kotipaikkakuntansa keskustaan, lähelle linja-autopysäkkiä, hautauspalvelun ja osuuspankin väliin. Kahvila sai nimekseen Oval Glamour, ja siitä tuli saman tien paikkakunnan keskus, niin nuorille, työntekijöille, perheille kuin vanhuksillekin. Kovin korkeita hintoja Johanna ei kuitenkaan viitsinyt pitää, olihan hänen asiakkainaan kaikki hänen elämänsä aikaiset tutut. Hän piti Oval Glamouria juuri sillä kipurajalla, että tuliko tappiota vai ei. Johannalle työ oli henkireikä, johon hän piiloutui elämän potkuilta.
Johanna meni kihloihin naapuripaikkakunnalta kotoisin olevan, nuorukaisen kanssa. He elivät yhdessä monta vuotta, ja haaveilivat yhteisestä lapsesta, jostain syystä raskautta ei vain ikinä saatu aikaiseksi. Ja eräänä päivänä Johannan kihlattu kertoi pettämisestään. Toisesta pidempiaikaisesta suhteesta johon nyt olisi syntymässä lapsi. Johanna ei meinannut uskoa asiaa todeksi ja heidän suhteensa puhallettiin poikki likaisin keinoin ja pahoin jälkimauin. Johanna, jo aikuinen nainen tahtoi tuntea itsensä meneväksi ja vapaaksi, mutta alkoikin viettää päivänsä töissä, uskaltamatta poistua minnekään, missä tutustua uusiin ihmisiin. Siksi vieraat kasvot kahvilassa saivat Johannan olon kummalliseksi.
●○●○●○●○
Muranen ei tiennyt mitä ajatella kahvilan sisustuksesta. Se ei ollut niitä perinteisiä ja tavallisia kahviloita millaiseen hän oli tottunut Tampereella. Täällä sisutukseen kuului paljon mauttomia tauluja, ilmeisesti jonkun paikallisen taiteilijan tekosia, sekä pöydät, että tuolit olivat koristeellisia ja lähes kaikki pinnat oli päällystetty pitsillä tai sametilla. Murasesta Oval Glamour yritti liikaa, tai sitten se oli vain äärimmäistä arvokkuutta nauttiva kahvila.
”Jätän nämä laukut tähän vaatenaulakon viereen, ei huolta, panen vaikka pääni pantiksi siitä että täällä ei ole yhden ainutta varasta. No niin, minäpä haen tarjoilijan, tee olosi mukavaksi.” Linja-auton kuski, joka oli esittäytynyt Leppäseksi, jätti laukut naulakkoon niin kuin oli sanonut ja jatkoi takahuoneeseen. Muranen vilkaisi laukkujaan epäluuloisesti ja istuutui yhden pöydän ääreen. Tyttö hänen sylissään alkoi heräillä.
”Liina, herää vaan. Ollaan nyt kahvilassa. Onko nälkä? Voitaisiin vaikka tilata jotain.” Tyttö vääntelehti vielä hetken unisena, ennen kuin nosti unesta pörheän hiuspehkonsa ylös ja katseli ympärilleen.
”Missä me ollaan?”
”Kahvilassa johan minä sanoin. Onko nälkä?”
”Vähän. Kauanko me ollaan täällä, iskä hei...”
”Jonkin aikaa, kunnes tilanne taas rauhoittuu. Tämä on ihan kiva paikka” Muranen halaa tytärtään, Liina haukottelee leveästi unisena. Kuljettaja Leppänen astelee takaisin ruokasaliin, hän ripustaa takkinsa ja hattunsa naulakkoon samalla kun reipas naisen ääni kantautuu saliin, pyöreän punahiuksisen naisen myötä.
”Voi, suokaa anteeksi. On hieman teknisiä ongelmia. Hauska tavata, olen Johanna Lahti, tämän kuppilan omistaja.”
Muranen nousee ylös kätelläkseen oikeiden etikettisääntöjen mukaan.
”Pasi Muranen ja tämä prinsessa tässä, on tyttäreni Liina.”
”Moikka!” Liina hihkaisee tuoliltaan.
”Hei neitokainen, onkos sinulla vessahätä?” Nainen kysyy Liinalta ennen kuin kertoo yleisesti. ”Leppänen tässä sanoi, että olette istuneet hänen kyydissään koko matkan, aina Tampereelta asti.” Leppänen irvistää nolosti istuessaan pöydän ääreen. ”No jaa, totesin vain että teillä lienee hyvä rakko, itse tunnun nykyään käyvän tällaisilla keleillä melkein tunnin välein vessassa. Toisaalta onhan minulla jo hieman enemmän ikääkin.”
”Me Liinan kanssa kyllä ajateltiin syödä ensin.” Muranen sanoi hieman vaikeasti, hän tunsi kuinka keskustelu alkoi mennä ihan väärille reiteille. Hänen pitäisi saada kysyttyä Immosen herrasta. Mutta tällä kertaa myös Johanna näytti nolostuvan.
”Tuota, minähän mainitsin tuossa aiemmin ne tekniset ongelmat? Ja tuota. Se tarkoittaa että meillä ei ole kokkia tänään.”
Leppänen näyttää yllättyneeltä.
”Mitä? Missäs Ville on? Entä Mari?”
”Ville lähti, ja Marikin on pidempi aikaisella sairaslomalla, lieneekö enää lainkaan palaavan.”
”Vai että sillä viisiin. Mari rukka. Hänestä minä tuossa aiemmin jo mainitsinkin tälle Murasen herralle.” Leppänen iskee silmää toiselle miehelle, kuin vanhalle liittolaiselleen. Johannakin vilkaisee Murasta mutta hänen katseensa näyttää puolestaan moittivalta, aivan kuin se sanoisi ’kyllä minä teidät miehet tunnen, häpeä’. Muranen tahtoo vaihtaa aihetta.
”Voisinko minä sitten olla avuksi?” Hän kysyy.
Johanna naurahtaa, Liina näyttää tylsistyneeltä.
”Ainoastaan jos osaatte kokata.”
”Kyllä iskä osaa! Iskä tekee maaaailman parhaaita ruokia!” Liina hihkaisee yllättäen. ”Pappa sanoi että ne vie kielen mennessään. Mummosta se oli ällöttävää, miettii nyt mistä ruoka tulee u-”
”Kröhöm. Oliko täällä jossain se vessa?”
”Tuolla, käytävän päässä vasemmalla.” Johanna sanoo hieman hämmentyneenä.
”Kiitoksia. Mennäänhän Liina vessassa käymään.”
”Ja pese kätesi kunnolla, jos yhtään Johannaa tunnen, niin sinulla on kohta kädet täynnä töitä!” Leppänen huudahtaa vielä heidän peräänsä. Muranen vain heilauttaa kättään kuulemisen merkiksi. Liina hyppii käytävää eteenpäin tasajalkaa kengurun loikilla.
”Iskä kato, iskä kato!”
●○●○●○●○
Postinkantaja oli vanha mies. Hän yksinään kiersi joka päivä koko paikkakunnan läpi jakaessaan ihmisille heidän postejaan, ja tästä syystä hän myös tunsi paljon ihmisiä. Mikä oli aivan omiaan postinkantajalle, olihan hän aina ollut sosiaalinen ja reipas ihminen. Nuorukaisena hän oli ollut varsinainen hurmuri, tanssittanut tyttöjä ja naisia tanssilattialla ympäri iltaa. Hänen taitonsa eivät kuitenkaan olleet lähseskään yhtä hyvät kuin ystävänsä, Veikon, joka oli ollut varsinainen parkettien partaveitsi. Suosittu ja komea, sillä pojalla oli sitten aina riittänyt seuraa. Jossain kohtaa Veikko kuitenkin muuttui. Pojan silmiin oli hiipinyt varkain pohjaton… niin mikä? Sitä ei postinkantaja osannut sanoa. Ystävä oli vain yhtäkkiä lakannut ottamasta yhteyttä kehenkään, vetäytynyt eroon ystävistään, perheestään, maailmasta yleensäkin. Kukaan ei ymmärtänyt tätä muutosta, eikä mies itse ikinä selittänyt tai kertonut syitä. Istui vain hiljaa, silmissään tuo outo kiilto. Kylällä levisi nopeasti monenlaisia huhuja, hulluudesta ja kummituksista. Pikkuhiljaa, kohu ja hämmennys laantuivat, ja kaikki unohtivat miehen. Hänestä kun ei kuulunut mitään koskaan, kyläläiset eivät edes tienneet oliko Veikko enää edes hengissä. Alkoihan ikääkin jo kertyä.
Postinkantaja kuitenkin tiesi miehen olevan elossa ja selväjärkinen. Toisinaan hän kävi viemässä ruokaa miehelle, yritti jutella niitä näitä vanhan ystävänsä kanssa, muistella menneitä, kertoa nykyisistä tilanteista. Kuka oli mennyt naimisiin, kuka saanut lapsenlapsia, ketkä olivat muuttaneen ja, kymmenien vuosien myötä myös että ketkä olivat kuolleet. Tiedoilla ei tuntunut olevan mitään merkitystä mieheen. Aina seuraavalla kerralla tullessaan hän löysi pöydältä rahat viimekerran tuomisista, joskus hieman ylimääräistä.
Veikon talo oli aina viimeisenä jakeluvuorossa, kun niin kaukana kaikesta muusta. Harvoinpa hän mitään muutenkaan sai. Sinä päivänä postinkantaja, ei mennyt sisälle asti, hän vain laittoi kirjeet, ja muutaman mainoslehtisen, irvokkaan punaiseen postilaatikkoon, jossa luki koukeroisin kirjaimin: Veikko Immonen
●○●○●○●○
(jatkuu...)
|
Hyväksi todettuja blogeja!!
Upeita blogin pohjia löytää näiltä sivuilta:
|
