♠♣♥♦

Kun arinko nousi uuden päivän merkiksi, heräsi Belian haukotellen leveästi. Sitten hän nousi ylös ja katseli ympärilleen. Aamu, ensimmäinen aamun maan päällä...

”Herra Karhu, nouskaa ylös. On aamu.” Belian posket punottivat innostuksesta.

”Katsokaa nyt kuinka kaunista täällä on!”

Astaroth, murahti ja käänsi kylkeään.

”Ei näin aikaisin, lapsi hyvä.”

Belian hymyili. Hänestä oli ihanaa että Karhu oli mukana. Se antoi turvaa ja tämä toi mieleen Barnoldsin. Äänensävyssä oli samankaltainen sointu.

Tosin Belian ei tiennyt että normaalit eläimet eivät osanneet puhua. Kun ensimmäinen eläinkin, jonka hän oli nähnyt, oli ollut Astaroth. Ja Astaroth-Karhu osasi puhua, niin kyllähän muidenkin eläinten siis pitäisi osata…

Belian halusi nähdä auringon. Korkeat metsän puut estivät sen. Varovasti Belian käveli puiden lomitse, etsien samalla katseellaan jotakin puuta missä olisi helppo kiivetä.

Pyhällä Belianilla oli kyllä yhä siipensä, mutta ajatus kiipeämisestä miellytti häntä enemmän. Ja kun hän oli kulkenut vähän aikaa metsässä, hän näki matala oksaisen männyn. Puun edessä, Belian riisui kenkänsä ja käveli avojaloin puun viereen. Havunneulaset pistelivät jalkapohjia. Belian nautti  olostaan.


Tyttö katseli puuta miettivästi, ja kiipesi vaivalloisesti ensimmäiselle oksalle, sitten toiselle. Varovasti Belian kapusi yhä korkeammalle.

Koska mänty oli vanha ja iso, se ylettyi varsin korkealle. Mitä ylemmäksi Belian kiipesi, sitä kylmempi viima puhalsi.

Belian pysähtyi vain sitomaan kaulallaan olevan huivin otsalleen, jotta hiukset eivät lepattaisi hänen silmiensä eteen, ja jatkoi sitten taas kiipeämistään.  

Lopulta Belian huomasi olevansa korkeammalla kuin muut puut. Hän tähysti taivaan rantaa, ympärillä oli paljon sekametsää, mutta hän näki myös jotain sinistä joka kimmelteli auringonvalossa.

Belian hymyili, se näytti aivan "koti-lammelta", ja vaikkakin se oli järvi, näky lohdutti tyttöä. Aivan järven vieressä oli kylä.

Pieni, 300 asukkaan kylä, mutta se oli ensimmäinen kylä jonka Belian oli koskaan nähnyt.

Ja sinne hän halusi.

Belian hivuttautui varovaisesti alaspäin. Alas kiipeäminen oli vaikeampaa, niinpä Belian keskittyi tarkasti kiipeämiseensä.

”Oksa, oksa, oksa…” Hän mutisi keskittyneesti.

 

Ja aivan liian myöhään, hän huomasi linnunpesän ja vihaisen harakan lähestyvän hahmon...


♠♣♥♦

 

 

Astaroth näki unta.

Unessa pilvet olivat laskeutuneet maan pinnalle. Oli hieman kylmää ja harmaata. Astaroth tunsi olonsa eksyneeksi. Ja yksinäiseksi vaikka häntä vaivasi tunne että joku tarkkaili häntä.

”Huhuu? Onko täällä ketään?” Astaroth huhuili, koska se tuntui olevan sopivaa ja hämmentyneenä kylmyydestä.

”On. Tiedät sen hyvin.” sanoi hieman surullisen kuuloinen ääni jostain läheltä.

Astaroth säpsähti.

”Onko?”

”On”

Astaroth säpsähti uudelleen, kun utuisen pilven seasta käveli vanha harmaahiuksinen mies tai tarkemmin sanoen enkeli.

”Öh... tuota...Miksi?”   

”Vahdin, senkin Idiootti. Vahdin että sinä pidät huolta tytöstni! Et saisi jättää Rakasta-Beliania yksin hetkeksikään! Et saa ikinä anteeksi jos hän kuolee sen takia että sinä nukuit!”

”K-kuka te olette?”

”Herra Frittsen.” Mies sanoi epäröiden.

”Mutta nyt. MENE! Pyhä Belian tarvitsee apuasi!”

 

Astaroth heräsi.

Hän lähti juoksemaan metsään ja maa vain tärisi hänen karhun jalkojensa alla, kun hän juoksi.

Kohta hänen korviinsa kantautui vaikerointia:

”Aih! Minun siipeni. Aijaji jai…”

”Belian! Missä olet? Onko kaikki hyvin?” Astaroth huusi, hän tunsi omatunnon kolkuttavan.

Omatunnon! Demonilla! Naurahti hänen alitajuntansa.

”Kaikki on hyvin, tipuin vain puusta. Siipeen koskee, mutta muuten taidan olla kunnossa. Hei, täällä on musta lintu.”

Astaroth kuuli eläimen rääkäisyn, joka kuulosti suurin piirtein tältä:

"krök-kä-u".

Sitten metsän ilmassa alkoi raikua kiljahdukset ja huudot. Metsässä alkoi raikua Belianin hätäännys:

”Iiih! Apua! H-erra Lintu- Auh! Ä-älkää! Herra Lintu! Mitä te teette? Auts! Lopet- eih!”

Astaroth kiihdytti juoksu vauhtiaan. Lintu taisi olla metso, ja Astaroth tiesi, että niillä oli soidinmenoja tähän aikaan vuodesta. Metson silmissä Belian saattaisi näyttää uhalta ja se voisi hyökätä kimppuun.

Belian kyyristeli itkuisena kun Astaroth näki hänet.

Belian suojasi käsillään kasvojaan koirasmetsolta, joka sähisi kiihtyneenä ja nokki Beliania. Tytön vasen siipi oli veressä. Astaroth tunsi kiukun aallon sisällään.

Hän muutti muotonsa metsoksi ja syöksyi toisen linnun niskaan loikaten. Kynnet ja nokka osuivat koirasmetsoon, ennen kun se oli edes huomannut Astarothia. Lintu rääkäisi kivusta ja loikkasi pois Belianin kimpusta. Toinen koiras metsohan oli oikea haaste…  

Astaroth katseli kuinka toinen metso pörhisteli höyheniään näyttääkseen isommalta. Astaroth ei vaivautunut. Hän näki punaista, ajatus siitä että tuo metso oli satuttanut Beliania, sai hänet vihaiseksi. Tästä tulisi taistelu…

♠♣♥♦

Huom! Minun tarinassani (jossa ei ole vieläkään nimeä *huokaus*) rupeaa esiintymään maalauksia. Ajattelin laittaa ne tänne tarinan perään.

Tämän kertaisessa oli Ferdinand von Wrightin Taistelevat metsot, mikä on varsin kuuluisa ja tuttu maalaus varmaankin kaikille.