Ehkä kaikki olisi voinut mennä toisin…

 

Kynä raapusti paperiin. Kertoi sanoja mitä ei ikinä päässyt sanomaan ääneen.
 
”…pyysit laittamaan viestin kun olisin kotona. Äänessäsi oli omituinen sävy, mitä en ymmärtänyt, enkä ollut oppinut tuntemaan. Se hämmensi minua sillä pyrin oppimaan luonteesi ulkoa, piirteet ja eleet, tunteet ja ajatukset. Sillä vaikka rakkauteni sinuun ei ollut syvintä mahdollista, ja vaikka se karisi välillä kuin kuiva maali, niin olit minulle kaikki kaikessa. Ja rakkaudella olisin maalannut uuden maalikerroksen. …aina uudelleen ja uudelleen. Tämän päätöksen olin tehnyt itselleni.
 
Mutta nyt pyysit laittamaan viestin, enkä tuntenut sävyä äänessäsi, se huolestutti minua. Tunsin kuinka musta pelko täytti sydämeni.  Sinulla ei ole hyviä uutisia.
 
Mutta tahdoin kertoa itselleni muuta, tahdoin luottaa sinuun. Epäilys tuhoaisi kaiken, tiesinhän tuon. Laitoin sinulle viestin, hymyilin, aurinko paistoi ja sateen kosteus kimmelsi maassa. Ihmettelin kuinka kaunista maailmassa oli.
Sitten sinä soitit. Puhuit. Aurinko meni pilven taakse, tai siltä se ainakin tuntui, vaikka se paistoi edelleen, sillä tiesin jo mitä sanoisit, tunsin sentään sen muuten niin muuttuneesta äänestäsi. Siispä en kuunnellut tarkkoja sanoja, surin ainoastaan sävyä. Tiesin että sanat olivat vain tyhjä kuori, pelkkää sepittämääsi pehmykettä jottei asian ydin satuttaisi pientä sieluani.
Kuuntelin loppuun asti. Ja mietin että eipä sillä väliä, nämä sanat olivat edessä joka tapauksessa, miksei siis nyt. Siispä kuuntelin ainoastaan miten se kävisi.
 
Tässäkö tämä nyt on?
Niin sinä sanoit.
Näinkö tämä nyt kävisi?
Olisin ehkä halunnut puhua, olisin halunnut että olisit ollut siinä vieressäni, jotta olisin voinut kertonut kaiken. En syyttäen, en suuttuen. Se ei olisi ollut oikein, ei siitä voi suuttua...
Olisin puhunut sydämeni puhtaaksi asti, vaikka sitä olisi ollut raskas kuulla, olisi se ollut hinta minusta.
Olisin kai itkenytkin silloin puhelimessa, mutta en antanut siihen itselleni lupaa. En tahtonut yksinkertaisestikaan murtua tuulessa. Et sinäkään itkenyt.
 
 Olisin tahtonut kokea sen kanssasi, nähdä sinut ja kuulla sinunkin ajatuksesi.
Mutta sinä soitit. Sanoit ettei ollut rahaa matkustaa luokseni, sanomansa kanssa. Ja ajattelin, etten sitten kai ollut kovin arvokas.
 
En minä olisi purrut. Olisin voinut maksaa matkat.
 
…Vaan nyt minulla ei ollut kuin tyhjä kuori jotka oli rakennettu sanoistasi.
Ja tunsinhan minä sanasi. Sen miten sinä teit päätöksiä. Sanoja jotka olivat epävarmoja todellisuudestaan, ja toisinaan olit liian iso seisomaan niidenkään sanojen takana. …tai ehkä olit liian pieni.
 
 Mutta olinpa silti toivonut että olisit kertonut aikaisemmin. Jo silloin kun se oli alkanut.
 Epäillys nimittäin, se oltaisi voitu kokea yhdessä.
Mutta valitsit toisin. Sinä et päättänyt maalaa uutta, antaa anteeksi ja jatkaa.
Vaan näyttelit. Kuulin sen sinulta jälkikäteen. Kuukauden olit näyttellyt.
Ja se viilsi sydämeni rikki, totuuden olisin kestänyt, valheita en. Sillä olin päättänyt uskoa sanoihisi. Siihen että kertoisit minulle totuuden.
…epäilys kun olisi tosiaan tuhonnut kaiken. Vaan tuhoutuipa kaikki silti.
 
Ja kuukauden ajan olit halannut minua, kuiskannut sanoja;
”Mun.” Tunsin silloin rakkautta, mielihyvää.
Ja nyt olen täynnä loukattua ylpeyttä. Mitäpä muutakaan? Olisin uskonut olevani totuuden arvoinen.
Vaan enpä ollut minkään arvoinen kun asiasikin kerroit tyhjänkuoren tavoin, puhelimen kolkolla elektroniikalla.
 
 
Ja viikon ajan odotin sinua, kuullessani mopon äänen tiellä, katsoessani ikkunasta, odotin että se olisit ollut sinä. Tahdoin että olisit tullut puhumaan, selvittämään asiat loppuun asti.
Mietin kuinka teit normaalisti päätöksiä, mutta en uskonut sinun pyörtävän tätä päätöstä. Enkä minä olisi sellaista enää edes hyväksynyt.
 
Kuukauden ajan olit asiaa miettinyt. Silläkin aikaa kun itse pettyneenä maalasin rakkaudelle uuden pinnan aina uudestaan, aina useimmin, kun tunsin itseni laiminlyödyksi. Olisi pitänyt seurata merkkejä, ja olla luottamatta sanoihisi.
Sillä epäilyksettäkin kaikki tuhoutui.
 
Luottamukseni oli turhaa, enkä nyt tiedä, en vain löydä totuutta sinusta.
Sinä vain katosit puhelusi jälkeen. Poistit minut elämästäsi, itsesi minun elämästäni, vastasit viesteihini jos sitä pyysin, mutta vastauksesi olivat tylyjä ja kylmiä, vaikka tunti sitten, ennen puheluasi olit hymyillyt viesteissäsi, lähettänyt lämpöä.
 
Ja kuin seinään se loppui. Kuva sinusta säpälöityi.
En voinut enää katsella sitä, muistoa sinusta ihmisenä ja ajatella että kaikki oli kaunista, nostaa sitä ylpeästi muistojeni kirjahyllylle, ja jatkaa vain ilman. Vaan itse sinä tuhosit kuvasi, kirjoititpa vielä näin;
”Mitä tässä on enää puhuttavaa? Asiat on puhuttu, mulla ei ole ainakaan mitään epäselvää.”
No ei sitten en minä enää pakolla puhu jos kaikki on kerran kuultu.
 
Niin ja ei kai sinulla ollutkaan kysyttävää. Ymmärsinhän tuon. Sinä olit sitä miettinyt kuukauden. Minä en. Minä kirjoitin sinulle miltä minusta tuntui. Ilman narttumaisuuksia. En tahtonut olla katkera. Olin siitä ylpeä itsessäni, mutta minä en enää tiennyt sinusta mitään. En olisi tiennyt vaikka olisit nauranut paskamaisesti koko ajan.
 
Joten ei kai minulla ole sanottavaa.
Toivoin että sinulla olisi ollut.
 
…Ja päätin silti uskoa.
Maalata viimeisen kerroksen, ja rakastaa sinua kaiken takaakin.
Päätin että enää en päästä sinua elämääni, mutta todellisuudessa, minä en ikinä hylkää sinua.
Aion pitää ovet auki, mutta vastarakkauttasi en enää huoli.
...ei sillä että sellaista enää edes olisi.
Tai tulisi ikinä olemaankaan...”
 
 
Ja sitten kynä lopetti. Poika joka oli kirjoittanut laski sen pöydälle, katsoi paperiaan. Katseli sitä ja nauroi itkun sekaisin kyynelin, rypisti parin ja heitti sen lähimpään roskikseen. Sitten hän käveli pois. Ei katsonut jälkeensä, sillä eihän niitä sanoja ikinä sanottaisi.
 
Sillä ne jos mitkä olivat katkeria sanoja. Eikä poika itsekään ollut tehnyt kaikkea oikein.
Itsekin hän olisi voinut mennä juttelemaan, jos se olisi ollut elintärkeää… Niin olisi hän voinut vaan ei tehnyt. Vaan hän yritti tehdä itsestään marttyyrin, kuten aina, marttyyrin juuri toisen silmissä.
Ja se jos mikä oli näyttelemistä.
 
Ja luottamustakin oli ollut liikaa. Sillä hän ei enää antanut arvoa toisen sanoille. Hän oli sanonut;
”Rakastan sinua.”
Ja poika oli vastannut.
”Tiedän, paras olisikin”
Nauranut päälle, ja antanut suukon, tai pörröttänyt hiuksia. Mutta sanat:
"...rakastan sinua myös." -jäivät liian usein kuulemassa.
 
Pienemmästäkin sitä toinen uupuu rakastamaan.
Ja virheitä oli muitakin.
 
Vaan eipä sillä väliä.
soitto tuli joka tapauksessa.
 
 
Ja siinä se sitten oli.
Poika kävelin jo kaukana, ja Hän oli jossain kaukana jo valmiiksi.
Kynä jäi pöydälle, paperi roskikseen ja sanat sanomattomiksi.
 
 
 
------------------------
------------------------
 
Ja tämä on kirjoittamani novelli.
Kertokaa te nyt minulle, rakkaat lukiat, miten tilanteen olisi pitänyt mennä.
Mitä sanoa, mitä muuttaa, tilanteessa, ei tekstissä.
 
=)