Tiedän. Ehkä olisi aika aloittaa vuosi 2011.
Tarkoitukseni olisi taas alkaa kirjoittaa, herätä eloon niin sanotusti.
Ja mahdollisesti niin käykin kunhan kamppailut korvien välissä on käyty.

Ja päässäni on aikamoinen Black aut, toivoisin että voisitte vähän paikata sitä.
Eli yritän oikein nöyrästi tätä pyytää.
...ne joilla on oma blogi/tarina sivustonsa, niin voisitteko ihan pikaisesti laittaa mitä ja mistä niitä löytää.
Kavisin taas lukaisesmassa paikkoja mutta olen ihan sekaisin, näistä ihanista kommentoijista joita en tunne omastatakaan. Viidessä kuukaudessa muisti lahoaa.

Tässä olisi lukion alussa tehty korvaava tehtävä uskonnossa, jostakin on kuitenkin aloitettava.

 
Kiitoksia,
 
 
 
Tehtävä 3
 
Tehtävän annossa pyydettiin kirjoittamaan keskustelu, jossa on keskustelemassa kaksi eri ihmistä, edustamassa kahta eri Raamatun tulkintatapaa. Valitsin tehtävääni fundamentalistisestä, eksistentiaalisesta, sekä kolmannesta tekijästä joka on kirjoituksen ’minä’ –muoto. Siirsin keskustelun jonkinlaiseksi väittely-haastatteluksi, enkä ole varma siitä että täyttääkö tehtävä annetut rajoitteet, mutta onpahan nyt kirjoitettu. Kirjoitin tämän koneella puhtaaksi koska käsin kirjoituksen kanssa en ole hyvä tarina tyyppisissä teksteissä, sillä korjailen ja uudelleen muovaan paljon lauseitani ja syystäkin. Kolmannen tekijän uskomusta/vakaumusta ei kerrota tai sitä ei ole (näin olen alustavasti päättänyt.)
 
 
Hämärän huoneen perällä istu kaksi nuorta miestä. Toinen miehistä nojasi silmät kiinni seinään. Mies oli vaalea, kiharahiuksinen ja hänellä oli kultainen korvarengas vasemmassa korvassaan. Miehen kaulalla oli hopeinen risti ja käsissään hänellä oli kulunut, muistilappuja pursuava Raamattu. Samalla tavalla lappuja pursuava Raamattu oli myös pöydällä, toisen miehen vieressä. Tämä mies istui selkäsuorassa, puisella tuolilla, sormeillen omaa ristiään. Miehen ruskeat hiukset olivat hieman sekaisin ja mies näytti jonkin verran poissaolevalta. Tarkkailin näitä kahta miestä ja mietin, tulevaa keskustelua heidän kanssaan. Kuinka samaa Raamattua lukevat ihmiset loppujen lopuksi eroaisivat toisistaan? Astuin huoneeseen, molemmat miehet kohottivat katseensa ja hymyilivät minulle ystävällisesti. Tervehdin heitä kättelemällä ja kehotin heidät jälleen istumaan. Itsekin asetuin tuolille, laskin nauhurin pöydälle, otin kassistani oman raamattuni, joka oli huomattavasti uudemman näköinen, sillä sitä ei ollut paljoa käytössä kulutettu, sekä muistivihkoni ja parhaan kuulakärkikynäni. Hymyilin vierailleni uudemman kerran ja pyysin heitä esittäytymään, kertomaan jotain itsestään, uskostaan ja siitä mitä odotti keskustelulta.
                      Vaalea mies aloitti. Hän esittäytyi hymy silmäkulmissaan. Haastattelun peitenimekseen hän antoi Elihun. Nuori Elihu, Barakelin poika, Ramin suvusta, Jobin kirjoista (job.32:2). Rauhallisin sanoin kuvaili mies vaiheensa uskonsa kanssa, ”liittymisensä” eksistentalismiin.
”Olennaisinta on se että totuuden tulkita ei välttämättä ole mikään ihmismielen ymmärrettävissä oleva asia, vaan että suurin totuus on se jonka perusteella ihminen päättää toimia. Usko Jumalaan on jokaisen henkilökohtainen päätös. Tältä keskustelulta odotan rakentavaa asioista puhumista ja uskon terveen keskustelun tekevän hyvää meille molemmille.” Elihu osoitti sanansa tummahiuksiselle miehelle joka nyökkäsi hyväksyvästi.
”Ensiksi tahtoisin myös esitellä itseni. Tämän haastattelun aikana nimeni on Joosua. Joosua, Nunin poika (5. moos 34:9). Ja minun uskoon tulemisen aikaa ei ole, olen aina ollut niin siunatussa tilassa. Joku sanoisi, että olisin syntynyt uskoon, mutta itse tahdon sanoa, ettei sellaista olekaan. Rakkaus ja pelko kaikkivaltiaaseen jumalaan vain ovat minussa. Mutta sanon olevani samaa mieltä teidän kanssanne Elihu, me olemme kaksi aikuista ihmistä ja pystymme varmasti keskustelemaan ilman riitoja.” Elihu nyökkäsi ja Joosua soi hänellä pikaisen hymyn.
”Mutta.” Ja se oli painokas mutta ”Tahtoisin tuoda ilmi erään kohdan raamatusta…”
 
Ja he keskustelivat. Sanat lensivät pingisottelun tahdilla toiselta toiselle, raamatun sivuja plärättiin kovalla tahdilla. He lukivat ääneen, ja väittelivät, mutta sanat olivat hillittyjä. Se ei ollut sellaista kuin olin aluksi odottanut. Kumpikaan ei huutanut, kumpikin selitti, perusteli ja viittasivat toisiin asioihin paljon, mutta kumpikaan ei huutanut. He pitivät järjen kädessään ja sitä oli kaunis kuunnella. Olin kiitollinen nauhurista, niinpä kaikki jakeet saatiin talteen.
 
”Raamattu on ristiriitainen itsensä kanssa, kuinka sen kaiken muka voi ottaa sanatarkasti? Kun asia pyörretään hetken kuluttua ympäri! Ihan hullua.”
”Mikä on loppujen lopuksi hullua? Kerro minulle se. Sinä sanot, ettei uskolla ole merkitystä, että jokainen ihminen saa vapaasti päättää uskostaan, mutta silti nostit esille kohdan…”
 
Puheeseen ei tullut loppua. Väliin heitin heille tarkentavia kysymyksiä ja yleisiä pohtimisen kohteita Raamatusta, heidän tulkinta tavastaan tai henkilöistä itsestään. Eniten hämmästyin Joosuan huumorintajusta, sillä olin aina pitänyt fundamentalisteja ankarina, tarkkoina ja äkkipikaisina ihmisinä, mutta vaikka Joosua olikin tarkka sanomisistaan ja tulkitsi raamatun jakeita niin kuin ne Raamattuun oli laitettu, niin hän salli itsensä nauraa hyvin usein. Kysyin tätä häneltä, ja hieman ilkikurinen virne levisi hänen kasvoilleen. Hän kertoi isänsä olevan näitä ’vahvin ääni voittaa ihmisiä’, mutta Joosua itse oli pitänyt enemmänkin puhtaasta järjestä.
”Rehellisesti sanoen isäni on myös hyvin tarkka raamatun sanoista, ja hän olisi vaikka itse valmis ampumaan, ne kaikki jotka Mooseksen kirjassa, lakeja annettaessa sanotaan ansaitsevan kuoleman (esim. 2. moos. 21:12-27) , niin kuin he kyllä minunkin ansaitsevakin, mutta tämä asia jääköön nyt, ansaitsemansa rangaistuksen he saavat tuomiopäivään mennessä.”
Elihu näytti voitonriemuiselta. Hän kosteutti hieman huuliaan ja alkaoi taas puhua.
”Antamasi esimerkki oli erityisen hyvä, mutta saanen huomauttaa että siinä puhuttiin ’silmä silmästä, hammas hampaasta –perjaatteesta’, kun taas Jeesus omassa vuori saarnassa kehottaa ihmistä kääntämään vasemmankin poskensa lyötäväksi., kumman heidän sanotaan katsot oikeaksi?”
 
Ja he puhuivat jälleen. Mutta pikkuhiljaa he alkoivat myös lopettaa väittelyitään, sovittu haastattelu aikani oli lopuillaan. Vaikka tunnit olivat vilisseet silmissä, olin tyytyväinen tuloksiin. Olin nähnyt heidän omat tulkintatapaansa kuuluvat mielipiteensä. Elihu, jonka kaikki mielipiteet olivat kuitenkin oikein, vaikkakin erilaisia, ja joka sai puhua juuri siitä mihin sydämellään uskoi, ja Joosua joka piti kunniansa fundamentalistina. He kaksi, ajatuksiltaan samankaltaisia mutta silti erilaisia kättelivät toisensa ja minut. Kiittivät tilaisuuttaan keskustella toistensa kanssa jo toivoivat minulle nauraen antoisia hetkiä haastattelun jälkikäsittelyn pariin.
Ja sitten he lähtivät.
Ja minulle jäi vain tyhjä huone. Muistelin siellä vielä äsken kantautuneita puheita. He olivat käsitelleet kaikkea, avioehtoja, lainsäädäntöä, homoja, eläinten ja ihmisten arvoa, pelastumista, kaikkea!
 
Heillä oli ollut mukanaan jopa huumoria. En olisi uskonut että keskellä heidän vakava luonteista aihettaan toinen heitä heittäisikin kevyemmän pätkän tekstiä.
(esim. Markuksen evankeliumista, 14:51-52, mihinkä Joosuakin oli vain nauranut ja iskenyt silmää, todennut että aina mukaan mahtui yksi viuhahtelija)
Ja myöskin yllättäviä aiheita kuten Israelin kansan luvattu lukumäärä. Niin että oliko se autiomaan hieman jyvien määrä vai taivaalla olevien tähtien määrä. Sillä hiekanjyvien määrähän olisi teoriassa laskettavissa pinta-ala laskujen avulla, mutta taas tähtiä olisi nykyajan mukaan loputtomiin…
 
Ja lopulta minua alkoi naurattaa, sillä he suhtautuvat esimerkillisen hyvin toiseen tapaan ja olivat valmiita kuuntelemaan toisiaan eivätkä vain olleet asenteella: yksin minä olen oikeassa. Monet vallan pitäjät saisivat ehkä harkita samanlaista käytäntöä itsekin. Aikuiset ihmiset ja riitelevät ja huutavat omalla hiekkalaatikollaan…