Muranen pesi kasvonsa kylmällä vedellä. Kuivasi kasvonsa pehmeään pyyhkeeseen, joka roikkui koukussa lavuaarin vieressä, se oli putipuhdas, niin kuin vessa muutenkin. Taas jotain mikä oli toisin Tampereella.
Mies katsoi itseään peiliin. Hänen tummat hiuksensa olivat hieman kastuneet otsankohdalta. Ripset olivat rähmäytyneet vedestä toisiinsa kiinni, ja hänen tasaisen ruskeat silmänsä tuntuivat keräävän valoa. Huulet olivat ohuet, nenä suora, muuten kasvonpiirteet olivat pehmeän pyöreät. Hän näytti aivan tavalliselta mieheltä, hieman tylyltä, jos ottaisi tavakseen kulkea nenä pystyssä. Liina veti pöntön miehen takana olevassa kopissa ja kohta tämä tulikin pesemään käsiään. Muranen antoi tytölle tilaa ja katseli tämän piirteitä. Kyllä, aivan varmasti hänessä oli enemmän äitiään; tummanhiekan väriset hiukset, pienillä aalloilla, aina olkapäille asti. Hymykuopat, pieni väli etuhampaiden välissä, sekä tuikkivat silmät, tytössä oli myös lapsenomaista pyöreyttä. Korvat hänellä tosin oli kuin isällään, höröttävät norsun korvat. Toisaalta tytössä tämäkin piirre näytti vain suloiselta. Ehkä kaikki isät ajattelevat näin, Muranen pohti kun he lähtevät vessasta. Liina tahtoi vielä painaa ilmanraikastinta. Pirteä sitruunan tuoksu saatteli heidät vessasta ulos.
Mitä luulet? Onko showtime? Näytetäänkö mistä kana pissii? Laittaako iskä mestari-illallisen?”
”Joo! Kana pissii!” Liina hihittää. Isä hymyilee hölmön onnellisesti, ja hänen sisällään rakkaus tyttäreen päättää tehdä kaikkensa.
●○●○●○●○
Leppänen katsoi eteensä laskettua lautasta. Kanan rintaa ja riisiä, siis ihan tavallisen tuntuista ruokaa, mutta tuoksu oli taivaallinen. Riisin päälle oli laitettu jopa pieni persiljan tupsu. Johanna istuutui hänen viereensä, samanlaisen ruoka annoksen ääreen. Naisen ilme oli hämmästynyt. Liina hyppi kärsimättömänä omalla penkillään kunnes hänen isänsä saapui ruokasaliin vielä kahden ruoka-annoksen kera. Hänen yllään oli puhtaan valkoinen essu, ja miehen kasvot punoittivat hieman merkkinä työskentelystä kuuman uunin ääressä. Muranen laski toisen lautasista tyttärelleen ja laittoi toisen itselleen. Sitten hän riisui essunsa, istuutui ja toivotti hyvää ruokahalua. Syöjien ilmeet olivat ihmetyksen ja ihastuksen sekaisia, kaikkien paitsi Liinan ja Murasen itsensä.
”Tämähän on aivan järjettömän hyvää!” Henkäisee Johanna ihastuksesta.
”Joo-o. Enpä ole tähän päivään mennessä kertaakaan syönyt yhtä hyvää kanaa ja riisi –annosta. Jos yhtään olisin rikkaampi, niin palkkaisin sinut kotikokiksi. Vaan eipä bussinkuljettajana tienaa ja hyväähän ruokaa tuo omakin emäntä tekee. Taidat olla ihan oppinut mies ruuanlaitossa? Niihinkin kun nykyään on kouluja.”
”Eipä ole kouluja takana, elämän varrella sitä vain oppii tempun jos toisenkin.” Muranen naurahtaa Leppäselle. Leppänen toteaa hänen olevan ihan oikeassa. Johanna puolestaan kallistaa päätään hieman mietteliäänä ja katsoo Murasta arvioivasti.
”Kuulehan” Nainen aloittaa ”tässä parin tunnin sisällä, kun kello tulee yksi niin alkaa tulla asiakkaita, et jäisi minulle töihin täksi päivää?”
”Tuota, meidän Liinan kanssa, kyllä pitäisi etsiä-”
”Yösijaa?” Johanna ehdottaa.
”Sitäkin mut-”
”Tämän iltapäivän työt, saat ruuan ja majapaikan tyttäresi kanssa meiltä pariksi päivää.”
”Entä palkka?” kysyy Muranen. Hän huomaa, ettei nainen aio kuunnella häntä loppuun asti tällä hetkellä. Ja oikean henkilön etsimisessä menisi kuitenkin jonkin aikaa, hyvä vain jo saisi katon tyttärensä pään päälle. Johanna tuntui muutenkin olevan siisteyttä ja yltäkylläisyyttä ihaileva nainen. Talo olisi varmasti ihan kunnollinen.
”Joko majoitus, tai palkka.”
”Laitanko minä ruuan niinäkin päivinä?”
”Laitat, mutta minä ostan tarvittavat ainekset.” nainen naurahtaa reippaasti. Leppänenkin naurahtaa Johannan vieressä.
”Valitsen siis majoituksen.” Muranen nyökkää.
”Hyvä kuulla. Syödään nyt kuitenkin ensin ruoka ja viedään tavarasi sitten reippaasti meille, ennen kuin asiakkaista alkaa tulla.”
Kaikki söivät loppuun ihan rauhassa, paitsi Liina joka oli paljon nopeammin syönyt kuin muut, ja joka kävi hakemassa laukustaan itselleen tekemistä. Kun annokset oli viimein syöty, herra Leppänen taputti leppoisasti vatsaansa.
”No niin, sepä teki hyvää. Saisinkos vielä kahvin?” Hän kysyy Johannalta.
Johanna nyökkää ja lähtee tiskin kautta keittiöön. Heti kun Johanna on hävinnyt näköetäisyydestä jatkaa kuljettaja jutusteluaan Murasen kanssa.
Mies tarkkaili tyttöään lempeästi.
”Siinä vasta kaunis tyttö.”
”Niin minustakin.”
”Piirtääkö hän?”
”Liina rakastaa piirtämistä, niin ja laulamista myös.”
”Mukava tyttö totta tosiaan. Mitäs te täällä näinkin kaukana pohjoisessa?”
”Etsitään erästä henkilöä, osaisitko sinä auttaa minua?”
”Riippuu kai ketä etsit.”
”Herra V. Immosta.”
”Ei ainakaan kuulu minun lähituttuihini, mutta olenkin kotoisin tästä vielä pari paikkakuntaa eteenpäin. V. Immonen? Kuulostaa kyllä silti aika tutulta nimeltä.”
”Kai Immonen on sitten yleinen sukunimi.”
”No, veikkoseni, älä lannistu. Kannattaa kysyä Lahden Matiakselta, minun tietojeni hän tuntee kaikki.”
”Joo täytyy varmaan kysyä.” Muranen ei viitsinyt sanoa, ettei hänellä ollut aavistakaan kuka sekin ihminen oli. Ilmeisesti Leppänen piti häntä jollain tapaa paikallisena.
Kahvin tullessa ja juttelivat niitä näitä, sitten Leppänen maksoi syömisistään ja sitten he kaikki neljä lähtivät yhdessä Oval Glamourista. Leppäsen herra jatkoi linja-autolleen ja otti kyytiin muutamia matkustajia, sitten tämä huristeli matkoihinsa seuraaville pysäkeille. Parin tunnin tauko oli nyt taas ohi ja matka jatkui. Liina vilkutti linja-auton takavaloille, ennen kun Muranen ohjasi tyttärensä istumaan Johannan tummansinisen Volvon etupenkille. Itse hän meni istumaan takapenkille, ja Johanna kuskinpenkille. Muranen tunsi itsensä hieman epävarmaksi, mennä nyt noin vaan ventovieraan ihmisen luokse. Toki hän oli tehnyt tällaista koko elämänsä Tampereella, kunnes oli tavannut Vilman, elämänsä rakkauden ja Liinan äidin. Nyt hän pelkäsi tyttärensä puolesta, ei niinkään itsensä. Toisaalta Muranen oli mielestään oppinut oikein hyväksi ihmisten tuntijaksi, ja Johanna vaikutti luotettavalta. Muranen päätti luottaa naiseen, mutta myös pysyä valppaana kaiken aikaa. Ties minkälaisia hulluja, näin pienellä kylällä olisikaan.
●○●○●○●○
(jatkuu...)
Kommentit