Muutama minun kirjoittamiani runo... (vaapata kommenttia!)
Ne on aika järjetyksessä, ja muutamaa muokkasin vielä juuri äsken, joten...
No en kyllä tiedä mitä mutta olkoon.
Kaksi viimeistä on haikista hävettävimmät runot ja toinen runo tässä listassa on on omistettu Sallille. Joudun tyytymään sen sanomaan näin sillä, en ole vielä ehtinyt kirjoittaa sitä kaikkiin raamattuihih, koraaneihin, twilight saagasta nyt puhumattakaan...
 
Mutta lukekaa olkaa hyvä!  :)
 

Veresi punalla kirjoitin elämästäsi,
kyyneltesi sameudella kuvitin kohtalosi.
Annoin tuskan ja katkeruuden,
siedettäväksi ikuisuuden.
Katsoin kun aikasi kului,
tippui elämäsi hetket kuin kaivoon heitettyinä.
Ja tuskiesi kasvaessa jätin sinut oman onnesi nojaan,
kuoltuasi yksinäisyyteesi,
laskin hennon ruumiisi soraan....
Ja matojen syödessä elotonta kehoasi minä lauloin,
itkemättä olin vain vaivoin.
 

Taivaalla lipuu pilviä, vaan ei niitä malta kukaan huomata.
Sillä Hän on ihmisiä joita kaikki rakastavat,
kuten myös sinä,
Hänen tuikkivia silmiä,
syvän sinisiä helmiä, jotka tietävät kaiken,
silmiä joita kaikki rakastavat,
niin myös minä.
Ja minä olen ihmisiä jotka varjoon painuvat,
syntyvät, elävät ja kuolevat.
Eikä kukaan huomaa,
et sinäkään
ja hänen kauneudessaan
...en minäkään
(~Salli)
 
 
Jumala loi meret ja kukat, sekä tehtaasta tulleet raidalliset sukat.
Vaan ei hän luonut ruusua aaltoihin kellumaan,
sukkia lauluja laulamaan,
ei ihmistä tyytyväisenä kukoistamaan.
 
Ja me uskomme olevamme Jumalan vertaisia.
Me laskemme ruusut meren aaltoihin,
me laulamme omat laulumme,
emmekä me ole siltikään tyytyväisiä,
 
Emme vaikka olisimme jumalan vertaisia.
Kyvykkäitä muuttamaan asioita,
käskemään,
ja muuttumaan itsekin,
Vaan olemme me Jumalan veroiset,
me kykenemme tuohon
...mutta vain pienen hetken.
 
Hetken ennen kun meri syö ruusut,
ennen kun laulujen sanat unohtuvat,
Hetken ennen kun ihminen muistaa taas rakentamansa kurjuuden.
Sillä itselleen ihminen kurjuutensa rakentaa,
itse hän mielensä synkistää
ja sydämensä kovettaa.
Ja kaiken tuon ihminen tekee, 
sillä kaikessa kurjuudessaan hän on jopa onnellinen
 
Mutta tyytyväinen hän ei ole.
Ihminen ei ole ikinä tyytyväinen.
Sillä olemme vain Jumalan kuvia, emme Hänen veroisiaan...
 
 
 
Tulit luokseni ja tarjosit minulle rakkauttasi,
Hymyilit, laskit koko sielusi käsiini.
Mutta olin kömpelö enkä löytänyt ovea sielusi saloihin,
ja niin sinä piirsit minulle kartan,
jotta löytäisin
Ja ansiostasi löysinkin.
 
Mutta ovi oli lukossa,
ja niin sinä neuvoit minulle avaimen sijainnin,
jotta avaisin lukon
Ja ansiostasi avasinkin.
 
Mutta ikkuna oli jumissa, sekä saranat ruostuneet,
ja niin sinä annoit minulle voimaa jatkaa.
Kärsivällisyyttä öljytä saranat,
jotta pääsisin perille asti.
Ja avullasi pääsinkin.
 
Nyt vihdoin,
tunnen sielusi salat,
tunnen sinusta virtaavan voiman
sekä rakkautesi määrän...
 
Vaan nyt oma sieluni itkee ja on sairastunut.
Se käpristelee ahdistuneena....
 
...silkasta rakkaudesta sinuun
ja sinun sielusi hyvyyteen!