Johanna oli kylän tyttöjä, niitä harvoja jotka eivät ikinä olleet poistuneet minnekään. Hän oli aina ollut kiltti ja velvollisuutensa kantava ihminen ja hänen velvollisuutensa oli täällä, pitämässä huolta vanhemmistaan. Jo pienenä tyttönä olivat aikuiset kilvan ihailleet hänen erinomaisuuttaan. ”Johanna se on aina ollut reipas tyttö. Päättää ihan itse tiskata astioita ja piirtää mummilleen kortteja. Hän istuukin niin nätisti, aivan sydäntä lämmittää huomata, että nuorisossa voi olla noin paljon selkärankaa.” Ja kilttihän Johanna oli aina ollut. Ja varmaa oli, että se sai kylän mummot antamaan tytölle herkkuja, kuten vastaleivottua pullaa, jäätelöä tai sitten ’tämä on meidän pikku salaisuutemme’ palan suklaata. He hykersivät mielissään nähdessään tytön ruokahalun sekä nauttivat saadessaan kuuntelevan korvaparin vaivoilleen ja murheilleen. Tästä syystä Johanna pyöristyi nopeasti tanakaksi tytöksi. Kylän naisia se ei tuntunut haittaavan, sillä kyllähän naisessahan piti muotoja olla, ja Johanna pysyi heidän kilttinä pikkutyttönään vielä pitkään yli aikuistumisena.

                      Johannan vanhempien kuoltua, hän perusti yrityksen kotipaikkakuntansa keskustaan, lähelle linja-autopysäkkiä, hautauspalvelun ja osuuspankin väliin. Kahvila sai nimekseen Oval Glamour, ja siitä tuli saman tien paikkakunnan keskus, niin nuorille, työntekijöille, perheille kuin vanhuksillekin. Kovin korkeita hintoja Johanna ei kuitenkaan viitsinyt pitää, olihan hänen asiakkainaan kaikki hänen elämänsä aikaiset tutut. Hän piti Oval Glamouria juuri sillä kipurajalla, että tuliko tappiota vai ei. Johannalle työ oli henkireikä, johon hän piiloutui elämän potkuilta.

                      Johanna meni kihloihin naapuripaikkakunnalta kotoisin olevan, nuorukaisen kanssa. He elivät yhdessä monta vuotta, ja haaveilivat yhteisestä lapsesta, jostain syystä raskautta ei vain ikinä saatu aikaiseksi. Ja eräänä päivänä Johannan kihlattu kertoi pettämisestään. Toisesta pidempiaikaisesta suhteesta johon nyt olisi syntymässä lapsi. Johanna ei meinannut uskoa asiaa todeksi ja heidän suhteensa puhallettiin poikki likaisin keinoin ja pahoin jälkimauin. Johanna, jo aikuinen nainen tahtoi tuntea itsensä meneväksi ja vapaaksi, mutta alkoikin viettää päivänsä töissä, uskaltamatta poistua minnekään, missä tutustua uusiin ihmisiin. Siksi vieraat kasvot kahvilassa saivat Johannan olon kummalliseksi.

                                                                 ●○●○●○●○

 

Muranen ei tiennyt mitä ajatella kahvilan sisustuksesta. Se ei ollut niitä perinteisiä ja tavallisia kahviloita millaiseen hän oli tottunut Tampereella. Täällä sisutukseen kuului paljon mauttomia tauluja, ilmeisesti jonkun paikallisen taiteilijan tekosia, sekä pöydät, että tuolit olivat koristeellisia ja lähes kaikki pinnat oli päällystetty pitsillä tai sametilla. Murasesta Oval Glamour yritti liikaa, tai sitten se oli vain äärimmäistä arvokkuutta nauttiva kahvila.

                      ”Jätän nämä laukut tähän vaatenaulakon viereen, ei huolta, panen vaikka pääni pantiksi siitä että täällä ei ole yhden ainutta varasta. No niin, minäpä haen tarjoilijan, tee olosi mukavaksi.” Linja-auton kuski, joka oli esittäytynyt Leppäseksi, jätti laukut naulakkoon niin kuin oli sanonut ja jatkoi takahuoneeseen. Muranen vilkaisi laukkujaan epäluuloisesti ja istuutui yhden pöydän ääreen. Tyttö hänen sylissään alkoi heräillä.

”Liina, herää vaan. Ollaan nyt kahvilassa. Onko nälkä? Voitaisiin vaikka tilata jotain.” Tyttö vääntelehti vielä hetken unisena, ennen kuin nosti unesta pörheän hiuspehkonsa ylös ja katseli ympärilleen.

”Missä me ollaan?”

”Kahvilassa johan minä sanoin. Onko nälkä?”

”Vähän. Kauanko me ollaan täällä, iskä hei...”

”Jonkin aikaa, kunnes tilanne taas rauhoittuu. Tämä on ihan kiva paikka” Muranen halaa tytärtään, Liina haukottelee leveästi unisena. Kuljettaja Leppänen astelee takaisin ruokasaliin, hän ripustaa takkinsa ja hattunsa naulakkoon samalla kun reipas naisen ääni kantautuu saliin, pyöreän punahiuksisen naisen myötä.

”Voi, suokaa anteeksi. On hieman teknisiä ongelmia. Hauska tavata, olen Johanna Lahti, tämän kuppilan omistaja.”

Muranen nousee ylös kätelläkseen oikeiden etikettisääntöjen mukaan.

”Pasi Muranen ja tämä prinsessa tässä, on tyttäreni Liina.”

”Moikka!” Liina hihkaisee tuoliltaan.

”Hei neitokainen, onkos sinulla vessahätä?” Nainen kysyy Liinalta ennen kuin kertoo yleisesti. ”Leppänen tässä sanoi, että olette istuneet hänen kyydissään koko matkan, aina Tampereelta asti.” Leppänen irvistää nolosti istuessaan pöydän ääreen. ”No jaa, totesin vain että teillä lienee hyvä rakko, itse tunnun nykyään käyvän tällaisilla keleillä melkein tunnin välein vessassa. Toisaalta onhan minulla jo hieman enemmän ikääkin.”

”Me Liinan kanssa kyllä ajateltiin syödä ensin.” Muranen sanoi hieman vaikeasti, hän tunsi kuinka keskustelu alkoi mennä ihan väärille reiteille. Hänen pitäisi saada kysyttyä Immosen herrasta. Mutta tällä kertaa myös Johanna näytti nolostuvan.

”Tuota, minähän mainitsin tuossa aiemmin ne tekniset ongelmat? Ja tuota. Se tarkoittaa että meillä ei ole kokkia tänään.”

Leppänen näyttää yllättyneeltä.

”Mitä? Missäs Ville on? Entä Mari?”

”Ville lähti, ja Marikin on pidempi aikaisella sairaslomalla, lieneekö enää lainkaan palaavan.”

”Vai että sillä viisiin. Mari rukka. Hänestä minä tuossa aiemmin jo mainitsinkin tälle Murasen herralle.” Leppänen iskee silmää toiselle miehelle, kuin vanhalle liittolaiselleen. Johannakin vilkaisee Murasta mutta hänen katseensa näyttää puolestaan moittivalta, aivan kuin se sanoisi ’kyllä minä teidät miehet tunnen, häpeä’. Muranen tahtoo vaihtaa aihetta.

”Voisinko minä sitten olla avuksi?” Hän kysyy.

Johanna naurahtaa, Liina näyttää tylsistyneeltä.

”Ainoastaan jos osaatte kokata.”

”Kyllä iskä osaa! Iskä tekee maaaailman parhaaita ruokia!” Liina hihkaisee yllättäen. ”Pappa sanoi että ne vie kielen mennessään. Mummosta se oli ällöttävää, miettii nyt mistä ruoka tulee u-”

”Kröhöm. Oliko täällä jossain se vessa?”

”Tuolla, käytävän päässä vasemmalla.” Johanna sanoo hieman hämmentyneenä.

”Kiitoksia. Mennäänhän Liina vessassa käymään.”

”Ja pese kätesi kunnolla, jos yhtään Johannaa tunnen, niin sinulla on kohta kädet täynnä töitä!” Leppänen huudahtaa vielä heidän peräänsä. Muranen vain heilauttaa kättään kuulemisen merkiksi. Liina hyppii käytävää eteenpäin tasajalkaa kengurun loikilla.

”Iskä kato, iskä kato!”

                                                                 ●○●○●○●○

 

Postinkantaja oli vanha mies. Hän yksinään kiersi joka päivä koko paikkakunnan läpi jakaessaan ihmisille heidän postejaan, ja tästä syystä hän myös tunsi paljon ihmisiä. Mikä oli aivan omiaan postinkantajalle, olihan hän aina ollut sosiaalinen ja reipas ihminen. Nuorukaisena hän oli ollut varsinainen hurmuri, tanssittanut tyttöjä ja naisia tanssilattialla ympäri iltaa. Hänen taitonsa eivät kuitenkaan olleet lähseskään yhtä hyvät kuin ystävänsä, Veikon, joka oli ollut varsinainen parkettien partaveitsi. Suosittu ja komea, sillä pojalla oli sitten aina riittänyt seuraa. Jossain kohtaa Veikko kuitenkin muuttui. Pojan silmiin oli hiipinyt varkain pohjaton… niin mikä? Sitä ei postinkantaja osannut sanoa. Ystävä oli vain yhtäkkiä lakannut ottamasta yhteyttä kehenkään, vetäytynyt eroon ystävistään, perheestään, maailmasta yleensäkin. Kukaan ei ymmärtänyt tätä muutosta, eikä mies itse ikinä selittänyt tai kertonut syitä. Istui vain hiljaa, silmissään tuo outo kiilto. Kylällä levisi nopeasti monenlaisia huhuja, hulluudesta ja kummituksista. Pikkuhiljaa, kohu ja hämmennys laantuivat, ja kaikki unohtivat miehen. Hänestä kun ei kuulunut mitään koskaan, kyläläiset eivät edes tienneet oliko Veikko enää edes hengissä. Alkoihan ikääkin jo kertyä.

                      Postinkantaja kuitenkin tiesi miehen olevan elossa ja selväjärkinen. Toisinaan hän kävi viemässä ruokaa miehelle, yritti jutella niitä näitä vanhan ystävänsä kanssa, muistella menneitä, kertoa nykyisistä tilanteista. Kuka oli mennyt naimisiin, kuka saanut lapsenlapsia, ketkä olivat muuttaneen ja, kymmenien vuosien myötä myös että ketkä olivat kuolleet. Tiedoilla ei tuntunut olevan mitään merkitystä mieheen. Aina seuraavalla kerralla tullessaan hän löysi pöydältä rahat viimekerran tuomisista, joskus hieman ylimääräistä.

                      Veikon talo oli aina viimeisenä jakeluvuorossa, kun niin kaukana kaikesta muusta. Harvoinpa hän mitään muutenkaan sai. Sinä päivänä postinkantaja, ei mennyt sisälle asti, hän vain laittoi kirjeet, ja muutaman mainoslehtisen, irvokkaan punaiseen postilaatikkoon, jossa luki koukeroisin kirjaimin: Veikko Immonen

                                                                 ●○●○●○●○