Postinkantaja saapui kotiinsa vihellellen reipasta sävelmää. Hän sulki pihaportin jäljessään ja käveli, nurmikon poikki oikaisten, kotiinsa.
Eteisessä hän haistoi pullan tuoksun.
”Kulta, valloittava miehesi Matias on taas kotona!”
Postikantaja huikkaa samalla kun riisuu kenkiä jalastaan, mutta vaimo ei tule häntä vastaan niin kuin normaalisti tekee. Närkästyneenä Matias menee keittiöön ja taputtaa hellästi vaimoaan takapuolelle tämän nostaessa peltiä uunista. Pullan tuoksu kohoaa pelliltä.
”No hei rakas. Anteeksi en kuullut sinun tuloasi.”
”Eipä mitään, nämä ovat kyllä sen arvoisia.” Matias nappaa peliltä yhden kuuman pullan ja haukkaa siitä nopeasti palan suuhunsa.
”Hmmm. Kyllä meidän mamma osaa.”
”Mokoma, pesitkö muka vielä edes käsiäsi?” Vanha nainen naurahtaa ja menee ikkunan ääreen.
”Ei ehtinyt” Matias huikkaa kävellessään vessaa. ”oli niin kiire päästä näkemään talon kaunotar.” Mies ei näe, mutta tietää vaimonsa hymyilevän tyytyväisenä.
                      ’Kylän kaunein neito, olipas hänellä onnea’ näin oli Matias ajatellut alttarilla seistessään, Pirjo käsipuolessaan. Alun hurmoksen ja suloisten ensimmäisten vuosien jälkeen, hän oli ajatellut naineensa piru-perkeleen. Levottomat jalat olivat tahtoneet ottaa ja lähteä, ja kiihkeä veri virrata suonissa. Keski-iän taistelujen jälkeen, Matias oli rauhoittunut ja oppinut arvostamaan vaimonsa huolehtimista, oppimaan tämän oikkuja. Ja ilmeisesti näin oli käynyt myös Pirjolle, sillä Matias tiesi, että hän ei ollut mikään maailman helpoin kumppani. Tähän hänen vaimonsa oli vain aina sanonut, ettei pitäisikään olla, elämässä mitään ei saanut ilman vaivaa, ei edes rakkautta. Että hänen miehensä olisi aina vaivan arvoinen. Matias nauroi yleensä tähän, että minnekäs se vaimon-peijakas oli toisen miehen piilottanut. Vakaa rakkaus liitti heidät yhteen.
                      Kun mies palasi vessasta hän huomasi vaimonsa kurkistelevan ikkunasta pihalle. Mies yritti myös kurkistaa mitä ikkunasta näkyi. Mutta Pirjo sihahti hänelle.
”Shh! Siellä on Johanna, jonkun miehen kanssa. En meinaa nähdä.”
”No onhan se tyttö jo pitkään ollutkin yksinään.”
”Mene pihalle katsomaan. Ole vievinäsi vaikka roskia.”
”Luulen että tyttö haluaa olla ihan kahden herraskaisensa kanssa.” postinkantaja sanoo kulmat rypyssä. Hänen vaimonsa vilkaisee miestään ja tuhahtaa:
”Mutta kun siellä on jokin lapsikin.”
”Nopeaa toimintaa!” Matias naurahtaa. ”Minä olen sitten tänään kaukosäätimen hallitsija.” Hän antaa suukon naisensa pehmeälle poskelle. Sitten hän nappaa haravan mukaansa ja lähtee pihalle vihellellen. Hän kuulee vaimonsa vielä huutavan hänen peräänsä. Vannottavan miehensä kertoa mitä kuuli. Matias virnistää itsekseen. Voi noita akkojen juttuja.
                                                                 ●○●○●○●○
 
Muranen nousi autosta ja katseli arvioivasti ympärilleen; paritalo, suuripiha ja hyvin hoidettu puutarha. Varsinainen idylli. Johanna nousi autosta myös, kävi aukaisemassa peräkontin ja käveli sitten postilaatikolleen. Nostaa sieltä lehden ja muutamia valkoisia kirjeitä. Muranen ottaa laukkunsa peräkontista, Liina nousee myös. Tyttö hihkaisee ihastuksesta ja juoksee pihan nurmikolle. Tyttö häviää nopeasti kukkien sekaan, kiirehtiessään suureen, vakaaseen keinuun puun alla. Muranen vilkaisee Johannaa. Naisen kasvoilla on lempeä hymy tämän katsoessa Liinaa.
”Tiedätkö, tämä on sellainen piha millaisesta aina itse haaveilin lapsena.”
”Tämä on kaunis piha.” Muranenkin myöntää.
He vievät laukut sisälle, mukavaan vierashuoneeseen. Kaikkialla on siistiä niin kuin Muranen oli odottanut olevankin. Johanna puhuu kaikenlaista kepeään sävyyn ja he palaavat takaisin pihalle. Muranen huomaa tyttärensä luona olevan jonkun miehen kyykistyneenä juttelemaan. Isä tuntee sydämensä muljahtavan.
”Liina!” Muranen huutaa äänessään terävyyttä. Tyttö nostaa katsettaan ja vilkuttaa iloisesti isälleen. Johanna tarttuu rauhoittavasti Murasta kyynärpäästä ja kertoo toisen miehen olevan hänen enonsa, että syytä hätään ei olisi. Isä rauhoittuu, mutta hetken pelko läpättää edelleenkin hänen mielensä perällä, se olisi voinut tapahtua niin nopeasti.
                      He menevät miehen luokse. Mies nojailee nyt haravan varteen ja hymyilee ystävällisesti. Liina on uppoutunut jälleen leikkeihinsä.
”Mukava tyttö, kyselin tässä että onko neiti eksynyt. Mutta hän taitaakin olla teidän?”
”Kyllä. Tyttäreni.”
”Aivan. Olen Matias Lahti, tämän Johanna kaunokaisen eno. Hauska tutustua.”
Johanna ehtii ensin vastaamaan, Murasta.
”Hän on Pasi Muranen, Oval Glamourin tämän iltainen mestarikokki. Olette tervetulleita tänään maistamaan hänen kokkauksiaan, mutta nyt meillä on kiire, suokaa anteeksi.”
”Siinäkö kaikki?”
”Siinä kaikki. Turha huolehtia. Hän asuu meillä tyttärenä kanssa väliaikaisesti pari päivää.”
”No ehkäpä minunkin olisi aika käyttää rouvaa syömässä, kerta ihan mestari kokki on paikalla.” Enolla on pilkettä silmäkulmassa ja Johanna nyökkää päättäväisesti. Hän viittoo isän ja tyttären autoonsa. Auton ovella Muranen vielä kääntyy katsomaan miestä haravan varressa. Tämä haravoi lehtiä, kuin mitään ei olisi.
”Herra? Lahden Matiasko se oli?” Muranen huutaa, mies nyökkää ja hän jatkaa:
”Tunnetteko te ketään V. Immosta?”
”V. Immonen? Se vähän riippuu. Millaisella asialla kyselette?”
”Henkilökohtaisen tapaamisen.” Matias näyttää miettivät tarkkaan, sitten hän päättää että Veikon olisi hyvä tavata väillä ihmisiä, tämä Muranen vaikutti hieman jääräpäiseltä, mutta rehelliseltä.
”Tule huomenna mukaani töihin, linnunlaulun aikaan, pääsette tyttärenne kanssa minun kyydilläni.”
”Mikä työ?”
”Minä pikku poika posteljooni.” Matias nauraa.
Muranen nyökkää, menee autoon istumaan ja Johanna ajaa takaisin kahvilalleen.
                                                                 ●○●○●○●○
 
Vanha mies kantaa polttopuita taloonsa. Laittaa muutaman uunin pesässä riehuvaan tuleen ja sulkee silmänsä liekkien tuomassa lämmössä. Sitten hän työntää luukun taas kiinni ja menee pihalle. Katsoo auringonlaskun värjäämää taivasta, kävelee kaivolle. Nostaa vettä. Mies tuntee itsensä väsyneeksi, mutta myös onnelliseksi. Ei elämässä tarvinnut paljoa pärjätäkseen. Hän kävelee takaisin taloonsa, ja tuntee silmiensä jälleen sumentuvan. Kauanko hänen näkönsä enää kestäisi?
Kun se lopulta häviäisi, mies päättäisi mennä metsään kuolemaan. Nyt hän katsoo mitään tuntematta uunin luukkujen raosta heijastuvia valoja. Ne tanssivat pimeän talon seinissä. Mies istuutuu keinutuoliin. Pitkästä aikaa hän antaa myös muistoille vallan. Yksinäinen kyynel valuu hänen silmäkulmastaan alas aina karhean harmaaseen partaan asti. Yhtä yksinäinen kuin mies tietää itsensäkin olevan.
                                                                 ●○●○●○●○
 
 
(jatkuu...)