Kaaduin tänään naamalteni...
Ottaan tuli kiva naarmu, josta tuskin jää mitään, mutta oikean käden pikkurilliin voi tulla koko sormen kokoinen arpi...
Pää on vähän sekasin vieläkin....
Mutten saanut edes avo tärähdystä....
Niin kuin Leonardo De Vinci sanoi aikoinaan ihmis ruumis on parhain keksitty keksintö...
Oon vähän sekava, ja olen ajatellut vähän mitä kummempia juttuja.
Kuten vaikka:
Sanotaan että elämä vilisee silmien ohi kun kuolee...
Mutta mitä vauhtia?
Entä jos, se menee samaa vauhtia kuin elääkin?
Kaikki kurjuus, turhuus ja ilot olisivat niin pitkiä kuin itse elämä?
Jo elämän katsomisen alku vaiheissa unohtaisi, kaiken jo tapahtuneen, luulisi elävänsä ensimmäistä kertaa...
Jos noin olisi olisinko minä jo kuollut?
Ja kuin monta kertaa?
Nimittäin kun on saanut elämänsä katsottua, ja silloinhan kuolee uudestaa ja joutuu katsomaan kaiken JÄLLEEN...
Pitäisikö sitten elää elämänsä niin hyvin että sen voisi elää milloin tahansa uudestaan...?
Eikö teille tule välillä semmoisia tunteita kuin tämä olisi tapahtunut ennenkin...
Siis vaikka sekkunnin murto-osan ajan?
Entä jos kissojen "yhdeksän elämää" johtuu siitä että ne pystyvät elämään se kaikki ne "katselu" eritavoilla...

Sainkohan minä sittenkin jonkin aivo vamman?
Päähän ainakin sattuiu... mutta kestän tämän kuin vampyyri ;P