Maisema oli karuakin karumpaa, luonnon itsensä muovaamaa, vailla ihmisen kosketusta, täynnä suuria linjoja, mutta myös värikkäitä yksityiskohtia. Täällä luonnon ympäröimänä oli myös harmaa talo. Pieni ja harmaa, jumalan hylkäämä mökki, seinistä ränsistynyt. Taloa katsoessa on helppo kuvitella sen aina olleen siinä missä on. Se nimittäin oli niitä rakennuksia, jotka näyttivät, uusinakin vanhoilta ja tylsiltä. Talosta jonkin verran matkaa on kaivo. Tavallinen kaivo josta nostaa ämpärillä vettä, kaukana kaikista niistä saduissa olevista kaivoista. Tämän kaivon lähellä on loogisesti kasvimaa. Siellä oli selkeät vaot perunoille, sekä siistit rivit porkkanaa, lanttua, sipulia, ja muita peruskasveja. Paikalla oli myös muutama marjapensas ja omenapuu. Kasvimaalta lähti käytössä kulunut polku takaisin talolle. Talon takaseinällä oli iso, siististi pinottu halkopino. Pinon edessä on pölkky ja kirves odottamassa seuraavaa käyttökertaansa. Talon takana on myös puuliiteri täynnä puita, sekä tyhjä kanala. Tuuli puhaltaa pihan puista lehtiä maahan edellisten seuraan. Linnut laulavat toisilleen onnellisesti ja mäyrä nuuskuttaa vielä sarastavassa aamussa.

                      Pihalta kantautuvien äänien ohella talo oli karmivan hiljainen. Sisällä ainoa ääni oli kellon verkkaasti lyömä tahti sekä vaimea lattialautojen natina keinutuolin jalkojen alla, kun taas keinutuolissa istui mies. Vanha mies katsoi jo harmaantunein silmin maailmaa, väsyneenä, taakka harteillaan. Hänen vaatteensa olivat nukkaiset ja repaleiset, mutta se ei haitannut tämän hiljakseen keinumista.

                      Ja kaikki tuo, tuntui kuuluvan yhteen, luonto, talo ja mies. Omassa syrjään vetäytyvässä olemuksessaan, ne kuuluivatkin.

                                                                 ●○●○●○●○

 

Ja tästä talosta lähimpänä oleva kylä, sinne on pitkän matkaa, mutta se on lähin. Kylä on pieni sillä se kuuluu paikkakuntaan, jossa asuu vain kourallinen ihmisiä, ja jossa nuoret kokevat elämänsä olevan yhtä tuskaa. Kaukana kaikesta, maailman ulkopuolella, elämä villinä nuorena on toisinaan rankkaa. Ei mitään eikä missään. Nuorten poismuutto virtaus oli jatkuvaa.

                      Toisinaan nuoret kuitenkin palaavat. Asettuvat takaisin tutuille ja turvallisille seuduille, ja aloittavat elämänsä uudestaan.

                                                                 ●○●○●○●○

 

Tämä paluu oli kuitenkin erilainen. Nuori mies, Muranen, ei nimittäin tuntenut maisemia entuudestaan. Peltoja ja puita vilisi linja-auton ikkunasta ja hän todellakin toivoi, että olisi voinut sanoa tuntevansa paikan. Tämä ei ollut hänen paluunsa.

                      Linja-auton pysähtyessä päätepysäkille, tepastelee hilpeän näköinen kuski Murasen luokse, nostaa hattuaan, raapii päätään mietteliäänä samalla kun juttelee omaan kepeään tapaansa

”No niin. Perillä ollaan. Näyttääkös paikat tutuilta? No, on tänne tullut ajettua jos minkäkinlaista porukkaa. Jotenkin tunteita herättävä paikka, pakko myöntää. Asukkaatkin ovat niin kohteliaita vuodesta toiseen, että me vaimon kanssa ollaan naureskeltu sen johtuvan täkäläisestä ruuasta. Liian vähän kalaa, sano minun sanoneen. On muuten pirun kuuma päivä ajella. Itselläni on nyt pidemmän tauon paikka, ja tuohon pikkuiseen kahvilaan ajattelin mennä. Nätti pikku paikka, jos minulta kysytään, kannattaa käväistä, ja olisihan siellä yksi menevän näköinen emäntäkin. Vihille kyllä veisin, ellei olisi jo kotona vuoteenlämmittäjä odottelemassa. Jaa.. ja no. Jos nyt hieman nuorempikin olisin. Taitaa pikkuinen nukkua vai? Matka kuumassa autossa on yleensä aika rankkaa isollekin.”

Muranen nyökkää.

”Tyttäreni. Täyttää kohta viisi vuotta. Autatko vähän?”

Kuljettaja ottaa miehen ojentamat laukut ja kantaa ne pihalle, kuin ei mitään. Muranen seuraa tämän perässä kantaen puolestaan uneliasta tyttöä sylissään. Hän katselee tutkivasti ympärilleen. Mistä pitäisi aloittaa? Kuljettaja venyttelee makeasti, kurottaen sormillaan auringonvaloon. Tuuli tuntuu hyvältä ja hänen tekisi mieli lähteä uimaan.

Kuljettaja huomaa matkustajansa kasvoilla olevan määrätietoisen ilmeen, vaikkakin muuten tämän olemus ilmaisi miehen olevan hieman kadoksissa. Kuljettaja, lempeä kun oli, ajatteli hieman auttaa nuortamiestä alkuun.

”No niin. Lähdetkös kanssani tarkastamaan paikat?”

”Tuota… Anteeksi kuinka?”

”Tuohon kahvilaan tuossa, siitähän minä puhuin jo aiemmin.”

”Ah, aivan. Niin puhuitkin. Olin vain ajatuksissani. Mennään vaan.”

Kuljettaja ottaa jälleen laukut ja kävelee edellä kahvilaan, mies seuraa perässä hiljaisena, kantaen tytärtään hellästi sylissään.

                                                                 ●○●○●○●○