Heissan taas! Aattelin piristää teitä ja laittaa tänne uuden osan. Kirjoitin sen juuri ja koetin vähän katella sitä läpi, mutta edelleenkin jos siinä on jokin hullusti niin sanokaa. Joohan? Siis niin kuin jos aihe loikkaa ihan oudosti toiseen...


Niin ja sitten tässä tulee uusia hahmoja, jos ootte niistä kiinnostuneita niin henkilö esittelyissä (aiempi merkintä) ne kerrotaan. Käyn lisäämässä sinne kolme uutta hahmoa, jotka kirjoitin myös jonkin aikaa sitten... Tukittu


Jabor kiittää ja kuittaa...

 

♠♣♥♦

Tuart epäili. Hän ja Roee istuivat jälleen kapakassa. Eri kaupungissa ja kapakassa kuin aikaisemmin. Kapakassa oli lava, ja lavalla vain karu pöytä tuoleinensa.

Veljekset odottivat. Täyden kapakan hälinä häiritsi Tuarttia ja hän tunsi itsensä levottomaksi.

Tuoppiaan kumoten hän katsoi lavalle ja toivoi olevansa jossain muualla. Jokin hommassa kusi, siitä hän oli varma. Tuart tilasi toisen tuopin ja sen saadessaan kippasi siitä reilun kumouksen kurkkuunsa.

Roee katsoi veljeään ”Tulet kohta humalaan ja sitten sinusta ei ole mitään hyötyä.” Mutta Tuart vain tuhahti takaisin.

”Rauhoitu, kyllä me yhdessä pärjätään” Roee rauhoitteli. ”Eihän tää oo kuin pikku varkaus.” Samassa joku kapusi lavalle ja rykäisi kuuluvasti ja selkeästi ilmoittaakseen esiintyjän nimen. Mutta ainoaksi selkeäksi rykäys jäi ja esiintyjän nimestä ei saanut kukaan mitään selvää. Kapakassa kävi pienoinen sorina kun yritettiin veikata mikä esiintyjän nimi oli.

Juojien arvailut lentelivät ja vaikka minkälaisia ehdotuksia kantautui Roeen korviin.

”Pulioosi leijona?” Ihmetteli erä merimies naapuri pöydistä.

”Ehei, kuulitte väärin.” korjasi eräs huora. ”Lauseessaan hän sanoi selvästikin Mestattu talja!” Myös vieressä oleva juoppo kiinnostui heidän puheista.

”High. Khyls she on nyh niihg... ett shä slahno Pilluusia mhalja.” Juoppo huojui ja koetti iskeä silmää huoralle, mutta lysähti pöydän alle tasapainon pettäessä.

Merimies alkoi hohottaa makeasti ”Sammu kuin saunalyhty! Mikä juoppo! Kuules pimu lähetkös meille?”

Roee lakkasi kuuntelemasta, Ranska oli täynnä tuollaisia ihmisiä. Hän mietti kannattaisiko hänen mennä putsaamaan sammuneen miehen taskut kaikesta "ylimääräisestä", mutta nopean tilannearvion mukaan äijä oli köyhä kuin kirkon rotta. Sen lisäksi illuusio mestari Salja Liola esiintyisi aivan hetken kuluttua.

Roee tökkäsi veljeään kylkeen ja sanoi hiljaa.

"Tule. Nyt on meidän vuoromme. On aika putsata paikat."

♠♣♥♦

Rora katsoi itseään peilistä. Peili oli niitä näyttelijöiden valtaisia ja valoin koristeltuja malleja, jotka veivät ison tilan huoneesta. Siitä hän katseli vaaleita hiuksiaan ja monivärisiä silmiään. Hän koetti ajatella itselleen sinisiä silmiä. "Cobolt? Mitä sanot sopisiko minulle punaiset hiukset? " Valtava järkälemäinen, peikko kääntyi ja katsoi Roraa.

"Ääsh! Unohda koko juttu!" Rora tuhahti, kun peikko näytti kysymys merkiltä. Hän vilkaisi vielä peiliä ja nousi sitten ylös. "Mennään varmistus kierrokselle." Rora käveli huoneesta pois ja Cobolt kulki perässä. He kävelivät käytävän päähän, lavan takaiseen tilaan.

"Odota tässä." Rora sanoi Coboltille. Sitten hän kulki esiripun luo ja kurkisti lavan puolelle. Salja Liolan esitys oli meneillään ja esitys oli tehnyt vaikutuksen yleisöön. Kaikki olivat keskittäneet katseensa Saljaan ja taitaviin illuusioihin. Ihmisten silmät vain kiiluivat innostuksesta. Kukaan ei näyttänyt siltä että alkaisi mellastaa. Tosin ei sillä olisi ollut väliäkään. Heidän tehtävä oli vartioida taika välineitä varastossa. Rora käveli takaisin Coboltin luokse.

”Mitä sä siellä teit?” Cobolt ihmetteli.

”Kunhan tarkastin. Mehän ollaan vartioita?” Rora vastasi tyynenä.

”Mutta meidän ei pitänyt lavaa vartioida, mei… Joo. Mennään sitten vartioimaan.”

Rora hymyili. Cobolt oli sivistynyt peikko. Useimpien peikkojen äly rajoittui kivien murskaamiseen ja toisten peikkojen moukaroimiseen. Cobolt oli jostain kumman syystä ollut kaiken tuolla puolen. Cobolt ymmärsi asioita mitä ei voinut kuvitellakaan muista peikoista. Hän oli ehkä hieman hidas, mutta luotettava. Cobolt oli oiva palkkasoturi ja hyvä partneri.


Cobolt pysähtyi äkisti. Rora pysähtyi myös.

He olivat siinä kohtaa käytävää missä oli jyrkkä käännös. Rora siveli peukalollaan lyhyttä miekkaansa vyöllään. Hän kuunteli. Kaksi olentoa. Rora erotti heidän sydämen lyöntinsä. Toinen sydämistä loittoni. Paikalleen jäänyt vaikutti levottomalta.

”Cobolt? Ne ovat vampyyrejä. Varovasti nyt.” Kuiskasi Rora. Sitten hän sujahti varjomaisen huomaamattomasti, vahtiin jääneen vampyyrin käytävään. Käytävä oli lyhyt, ja sen päässä oli ovi. Rora asettui ulosmeno reitin eteen ja nojasi oveen rennosti. Hän katsoi parin metrin päässä olevaa vampyyriä ja rykäisi. Tuo nuori vampyyri heräsi ajatuksissaan säpsähtäen ja veti nopeasti miekan esiin. Sen silmät levisivät kun hän näki Roran.

”Sinä!” Se kuiskasi. Rora tunsi pienoisen järkytyksen myös, mutta ei näyttänyt sitä, palkkasoturi ei hempeile kun pelissä mukana on iso tukku rahaa.

”Pysy kaukana hänestä!” Oranssihiuksinen vampyyri sanoi uhkaavalla äänellä, ja samassa se oli jo ottamassa vauhtia syöksyäkseen Roran kimppuun miekka koholla, kun joku otti raskaan otteen hänen olkapäästään. Vampyyri vilkaisi nopeasti kättä olkapäällään ja kun hän seurasi katseellaan käsivartta. Kalpea väri hänen kasvoillaan vaaleni huomattomasti kun hän voihkaisi ”Voi paska!” Ja sitten Tuart makasi jo lattialla tajuttomana.

”Kyllä pienempikin isku olisi riittänyt.” Rora sanoi Coboltille, ennen kun hän nopeasti katosi toisen vampyyrin perään, yhteen valtaisaan varasto huoneeseen.

Juostessaan äänettömästi huoneen pimeydessä, Rora värisi sisäisestä kylmästä.

”Roee…” Hän huokaisi.

 

”…me siis tapaamme jälleen.”

♠♣♥♦