♠♣♥♦
Salja Liola marssi pitkin harppauksin, Pariisin kaduilla. Rora kulki aivan hänen kannoillaan, nolon näköisenä. Salja pysähtyi eräänlaisen poliisilaitoksen edessä. Hän avasi oven täpötäyteen huoneeseen. Rora puikahti sisälle, sillä vaikka Pariisin saastekerros suodatti hyvin auringon valon pois, ei vampyyrin ollut hyvä viettää liian pitkiä aikoja ulkona päivällä.
Huoneessa ihmiset huusivat, itkivät. Keskellä huonetta oleva konstaapeli, Baritruba, yritti turhaan saada jotain järjestystä ihmisiin. Rikosaalto oli siis iskenyt jo tähän osaa Pariisia.
Salja pudisteli päätään, otti maasta kourallisen kiviä, hiekkaa ja roskia, sitten hän kiljaisi kovaan ääneen:
”Katsokaa ulkona sataa kultaa!” Samalla hän heitti kourallisensa ilmaan, ilmassa kimalteli ja kilisi kun kolikoita tippui taivaalta. Ihmiset ryntäsivät kadulle.
”Et sinä.” Salja Liola sanoi konstaapelille oven suussa ja tarttui häntä niskasta estääkseen miehen livistämisen kadulle. Ihmisten juostua pois, Rora tyrkkäsi oven kiinni ja salpasi sen heti perään.
Salja katsoi konstaapelia tiukasti.
”Istukaa, olkaa hyvä.” Hän työnsi miehen istumaan. ”Onko ollut rankka päivä? Niin minä ajattelinkin. Kuuntelepa nyt tarkkaan. Selvä? Minulta on viety eräs esine. Tahdon sen takaisin.”
Konstaapeli Baritruba katsoi punatukkaista naista hämmentyneenä, tai oikeastaan hän aukoi suutaan kuin kultakala maalla. Rora vaihtoi painoaan jalalta toiselle ja rykäisi:
”Salja? Hän… tuota… Luulen, että hän on hieman… hmm… vanhanaikainen? ”
”Kiitos Rora, unohdin.” Salja hymyili hieman ja loi esiintymisasunsa tilalle mekon. Maailma ei ollut vielä valmis naisiin, jotka käyttivät housuja tai muita miesten vaatteita.
Konstaapeli näytti hieman hämmentyneeltä, kunnes hänen mielensä rupesi väittämään, kuvitelleensa äskeisen tilanteen. Miten niin muka naiset pukeutuisivat housuihin? Hah! Sehän oli täysin luonnonvastaista! Missään nimessä ei nainen ikinä voisi käyttää housuja… mutta kuitenkin… jokin alitajunnassa kolkutteli konstaapelin mieltä.
”Ne-neiti hyvä, mitä haluaisitte minun tekevän asialle? Näittekö te varkaan?” Konstaapeli sopelsi, tämä oli ollut todella rankka päivä, eikä se näyttänyt loppuvan vielä…
”Minä en nähnyt…” Salja katsoi Roraa merkitsevästi.
Rora huomasi punan yrittävän karata poskille, mutta tahdonvoimalla hän tunki sen takaisin jonnekin mielensä syvyyksiin.
”Hänellä oli kattila, en voinut-”
”Peili.” Salja korjasi.
”Niin mutta kyllä sinä tiedät, se kattila – ”
”Peili”
”Niin, niin, se on maaginen. Mutta onhan se aika noloa hävitä maagiselle, kattilalle.”
”Peilille.”
”No se näytti ihan kattilalta” kivahti Rora.
”Tiedän, se on vanha peili, ruoste on liian pinttynyt siihen, en saanut sitä pois vaikka yritinkin… no mutta kuitenkin, se peili edustaa erittäin vanhaa ja vahvaa taikuutta. Oi voi, en osaa kuvitellakaan mitä kaikkea hirveyttä tapahtuu jo nyt, jos se on väärissä käsissä…”
”Ei se ole väärissä käsissä Roeella!” Rora möläytti ennen kun ehti ajatella. Salja hymyili, kun Rora punastui.
”Ymmärrän, mutta ei kai hän itselleen aikonut varastaa?”
”En oikein usko, Tuart ei ole pukahtanut asiasta mitään.”
”Tahtoisin tavata tämän Tuartin.”
”Öh… tuota… minun pitäisi saada uusi miekka, edellisen taisi sinun kattilasi-”
”Peili, peilini.”
Konstaapeli Baritruba, oli jäänyt keskustelun ulkopuolelle, ja hän oli siitä kiitollisempi kuin saattoi arvatakaan.
Hän ei kuitenkaan halunnut jäädä neuvottomaksi kahden naisen seurassa joten hän rykäisi vastentahtoisesti.
”Kröhöm! Tuota, puhummeko me nyt kat-… peilistä?”
Rora ja Salja katsoivat konstaapelia.
”Jos te voisitte antaa varkaan tuntomerkit, niin voisin, tuota, katsoa mitä teen asialle, mutta voisivatko arvon neidit tehdä sen nopeasti. Minun täytyy mennä tekemään järjestystä kadulle, siellä kun olisi sitä kultaa ja kaikkea...”
Baritruba tunsi punastuvansa noiden kahden naisen edessä.
Salja nauroi heleästi.
”Höpsö! Ei sitä ole oikeasti” hän nauroi. ”Se oli harhaa, illuusiota. Tiedäthän? Taikatemppu. Katso!” Salja puhalsi avokämmenelleen ja siitä lähti leijailemaan lumihiutaleita. Sitten hän napsautti toisen käden sormiaan ja lumihiutaleista muuttui erikokoisia kolikoita. Pronssi-, hopea-, kulta- ja penninginkolikot kilisivät lattialle.
Konstaapeli ei ollut uskoa silmiään. Salja hymyili. Penninginkolikoista muuttui hämähäkkejä, jotka kipittelivät pitkin lattiaa.
Rorakin hymyili, Salja rakasti illuusioitaan. Hän jaksoi tehdä pieniä temppujaan aina. Useimmat menninkäiset osasivat pikku taikuuksia, mutta Salja oli niissä paljon muita lahjakkaampi.
Rora rykäisi nyrkkiinsä. Loputkin kolikot kasvattivat jalat ja juoksivat lipaston alle karkuun. Salja muisti taas miksi hän oli tänne tullut.
”Me emme tahdo sinun tekevän mitään” hän sanoi.
”Mutta miksi te sitten tänne tulitte?” Konstaapeli Baritruba kysyi hieman poissaolevasti, hän vilkuili vaivihkaa lipaston alustaa.
Saljan lemmikinsiniset silmät kohdistuivat Baritrubaan. Hänen äänensä madaltui hypnoottiseksi.
”Me tarvitsemme lupakirjat.”
Kun naiset lähtivät poliisilaitokselta, seisoi konstaapeli, mitään sanomaton ilme kasvoillaan ja katseli tyhjyyteen. Yllättäen hän säpsähti, ja hieroi päätään.
”Outoa päätä ei särje enää.” Sitten hän kumartui lattialle ja tähysti lipaston alle.
”Huhuu? Kiltit kolikot tulkaa isin luo…”
♠♣♥♦
Kommentit