Jokin tässä pätkässä pätkii... En vaan vielä ole löytänyt mikä joten en ole päässyt korjaamaan... Mutta lukekaa olkaa hyvä
♠♣♥♦
Kun Belian heräsi, hän säikähti pimeyttä. Pimeys oli jotain mitä hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt, jotain mistä hän ei ollut muuta kuin kuullut. Mutta nyt sitä oli kaikkialla, sitä tulvi pilveltä toiselle ja ilma oli viileää. Belian nousi hitaasti istumaan ja katseli eteensä. Siellä liikkui joku. Se joku oli Barnolds. ”Belian-rakas?” kuului ääni huhuilevan jossain pimeyden keskellä.
”Belian missä sinä olet! Onko kaikki kunnossa?” Hetken kuluttua Barnoldsin pää kurkisti pilvelle missä Belian istui. ”Voi kulta pieni siinähän sinä olet!” Barnolds sanoi ja rutisti Beliania. Hän näki tytön silmissä hämmennystä. ”Barnolds?” Belian kysyi varovasti. ”Hmm?” ”Miksi täällä on niin… niin…” Belian mietti. ”...pimeää?” Hän kysyi.
Barnolds vakavoitui. Oli aika. ”Kuule... e-en oikein tiedä mistä aloittaa.” Belian pelkäsi, jotain kamalan pahaa oli täytynyt tapahtua, kun Barnoldsin silmäkulmissa ei näkynyt naurua... Hän ihmetteli tuota asiaa, kuinka mies aina ennen oli hymyillyt tai nauranut ja kuinka rakkaus sekä lempeys oli aina paistanut hänen ylväästä olemuksestaan. Nyt jäljellä oli vain ylväys. Barnoldsin silmät olivat täynnä huolta, surua ja pelkoa. Se oli jotain mitä Belian ei ymmärtänyt. Mikä oli niin kauhea asia että rakkaus katosi? Oliko pimeydellä näin vahva vaikutus? Belian alkoi itkeä, olihan hän vain pieni lapsi.
Vanha herra Barnolds katsoi ja koetti ensin rauhoittaa itsensä. Nyt hän tuntee pelon ja jos hän ei pian lähde, ei hän ole tarpeeksi viaton maailmaan Barnolds ajatteli.
Hän nosti varovasti Pyhän Belianin syliinsä ja silitteli hänen hiuksiaan. ”Rakas kulta pieni, älähän nyt! Kaikki on kunnossa!” Belian tunnisti lempeyttä äänessä ja hän rauhoittui nyyhkyttämään.
Siinä he istuivat hetken. Sitten Barnolds nousi hitaasti, lapsi sylissään ja lähti kulkemaan vakain askelin. ”Kuulehan lapsi pieni.” Lausui Barnolds enkeleiden rauhallisella äänellä. ”Minä vien sinut taivaan porteille. Älä pelkää, minä olen kanssasi siellä.” He kulkivat vaiteliaina. Oli kylmä ja Belian tärisi hieman Barnoldsin kantaessa häntä. He kulkivat yhdessä halki taivaan, halki aution paratiisin eikä missään näkynyt ketään. Belian tunsi Barnoldsin lämmön itseään vasten. Pelko joka oli hänen sydämeensä karannut, laantui. Barnolds pysähtyi, he olivat perillä. Belian tiesi lammen olevan jossain lähellä. Tieto tuotti jonkin laista lohtua hänelle. Barnolds seisoi ja katsoi kaukaisuuteen. ”Nyt meidän täytyy erota.” Belian kietoi kätensä hänen kaulansa ympärille ja halasi. Barnolds rutisti takaisin. Hän ei halunnut päästää irti. ”Belian, kultaseni…” Barnoldsin ääni säröili.
Hän katsoi tyttöä silmiin ja sanoi vakavana, ääni rakkautta täynnä. ”En tiedä mitä tuolla sinulle tapahtuu, mutta minä rakastan sinua aina. Istun täällä pilvellä ja rukoilen sinun puolestasi. Kultaseni olen kamalan pahoillani, etten voi tulla mukaasi… minä…” Kyyneleet valuivat miehen poskilta. Hän tunsi valtavan kaipuun sydämessään, vaikka Belian istui siinä hänen sylissään. Hän rutisti nuorta enkeliä ja toivoi kaiken muuttuvan toisin.
Hitaasti, hyvin hitaasti hän tunsi kuinka tyttö alkoi käydä aineettomaksi. Belian alkoi kadota taivaasta, niin kävi kaikille jotka lähtivät paratiisista, he katosivat olemattomiin. Barnolds koetti kovin puristaa Belianin syliinsä turvaan, mutta oli jo liian myöhäistä.
Hän ei voinut enää muuta kuin katsoa kuinka Belianin haamu haalistui, haalistumistaan. Barnolds pyyhkäisi kyyneleitään hihaan ja näki kuinka tuolla enää värillisellä ilmalla, kimmelsi kyyneleet silmäkulmissa, ennen kun katosi kokonaan.
Silloin Barnolds ulvoi. Hän ulvoi suruaan. Hänen rakas Belianinsa, Belian joka oli niin nuori ja onnellinen lapsi, oli nyt lähetetty yksin kylmään ja ankeaan maailmaan, varmaan kuolemaan…
Barnolds ei voinut muuta kuin itkeä. Hän itki itsensä uneen, ja sydän raskaana astui painajaisten maailmaan…
♠♣♥♦
Kommentit