Kaikki ovat joko suunnattoman suurta tai älyttömän pientä. Ja sitä kaikkea ollaan samaa aikaa!

Ihmeellistä kuinka solukin pystytään pilkkomaan pieneksi ja lajittelemaan osiin, kuinka kaikki rakentuukin molekyyleistä, atomeista. Ja atomit yhä pienemmästä. Elektronit, Neutronit ja Protonit. Vaan ei sekään ole tarpeeksi pientä. On Kvarkkeja! Aina vain pienemmät: Ylös, alas, outo, lumo, kaunis, totuus. Ylös ja alas kvarkit voidaan löytää, muut muuttuvat helposti toisikseen. Eikä vielä olla onnistuttu selvittämään mistä kvarkit muodostuvat. Ja mitäpä sillä on väliä, kuvitellaan nimittäin että kvarkki puolitetaan, puolikas puolitetaan, ja se puolitetaan... Tuotakin voitaisi jatkaa ikuisuuksiin!

Ja kaikki toimii toiseenkin suuntaan. Jos on pientä, on pakko olla suurtakin.

Kuinka pienet kvarkit muodostaa atomit, atomit molekyylit, molekyylit aineita, aineet kappaleita. Kuinka kaikki kappaleet muodostavat ihmisen maailman. Laatikoita ja tölkkejä kaupassa... Naapuri mettän mänty! Mistä kaikesta sekin muodostuu ja kuinka yksinkertaisena, itsestään selvyytenä sitäkin pidetään. Puu joka on elänyt tuplasti omat 16-vuottani, mitä sekin on nähnyt elämänsä aikana ja minä käytän koirani sen juurella kusella.

Rakennamme ihmisinä korkeuksia hipovia rakennuksia, poraudumme syvälle maahan, matkaamme valtamerten yli. Ihailemme omaan työtämme, rakennuksia

 

Kuinka suurta! Mutta kuinka pientä totuudessa.

Ihmiselle talo on sopiva, taloon kuuluu piha, jos ihminen on tyytyväinen nämä ovat jo laajaa tilaa, piha taloineen kuuluu johonkin paikkakuntaan, paikkakunta johonkin maahan, maa johonkin mantereeseen. Kuinka suunnattomasti matkaa verrattuna yhteen ihmiseen ...yhteen hernekeitto tölkkiin.

Kuinka suurenmoisena pidämmekään planeettaamme maata, ja ihmeellisenä tähteämme aurinkoa! Ja aina suurempaa etsii ihminen. Totuudessa Aurinko ei ole ihmeen suuri tähti.

On muitakin,

valtavia,

lukuisia.

Galakseissa, galaksijoukoissa!

Ja kuinka suurta tämä on yhden ihmisen mittapuun mukaan, jolle maapallo jo itsessään on uskomaton, niin kuin se onkin. Mutta kuinka pientä tämä meille loputon maailman kaikkeus todellisuudessa on?

Entä jos se onkin kuin tulitikkurasia olohuoneen lattialla? Mitä huoneessa on?

Entä huoneen ulkopuolella?

...Mitä sitten vaikka olikin?

 Pidemmänpäälle sillä ei ole merkitystä.

Ja silti ihminen kuvittelee olevansa ainutlaatuinen. Sitä ajattelee kuinka itseään on laiminlyöty, kuinka omaa jalkaa kivistää. Ja silti ajatellaan että vain maapallolla on elämää.

Eikö se ole jo itsekkyyttä?

Kuinka paljon me kuvittelemmekaan itsestämme. Tai toisistamme.

 

Ja sitten kun miettii, kuinka suuri voima tunteilla, vain ilmaan piirretyillä viivoilla, on toiseen ihmiseen. Kuinka onnellinen sitä on että osaa hymyillä tähtitaivaalle tai että on mahdollista jutella ihmisille joista välittää.

Loppujenlopuksihan me olemme suurta jos sellaiseksi itsemme teemme. Voin olla suuri sinun elämässäsi, yhtä suuri kuin sinäkin olet minun hetkellisessä elämässäni. Ja voin olla pieni, silloin kun itken ja sinä lohdutat.

Sinä annat siihen luvan, mahdollisuuden.

Merkitseekö se mitään maailmankaikkeudessa?

Ei.

Se merkitsee paljon minulle.

Ja se riittää.

 

Pitäkäämme pienessä roolissamme, muurahaisten kaltaisina olentoina toisistamme huolta, molekyylit eivät sitä tee puolestamme.

Mikrokosmos? Makrokosmos?

Minä en tee sillä tiedolla mitään, ne eivät pelasta aiheuttamastaan tiedon ahdistuksesta niin kuin sinä.

Pysykää aina yhtä rakkaina! Niin jaksamme yhdessä kantaa taakkamme ainaisessa tähtien loisteessa, kvarkkien liikkeessä.

Olette minulle tärkeitä!

Te kaikki!