"Huomaan syöväni kun olen surullinen. Ja usein vasta siinä kohtaa kun olen jo pitkään tuijotellut seinää mutustellen jäätelöä, ymmärrän että tosiaan! Minä olen surullinen ...ja siksi syön. Koko ajan.
Syöminen alkaa näkyä. Kun näin märillä keleillä harvemmin lähden juoksemaan, ja urheilu on muutenkin suhteellisen vieras käsite. Niin tavara alkaa ns. kertyä tilille.
Tuntuu oudolta huomioida että hei, vatsasi on kasvanut, koska se ei ole minun tapaistani. Yleensä minulle on aivan sama. Minä elän, ja minulla on asiat hyvin, turhaa sitä on itkeä pyöreyttä joka jossain kohtaa häviää kun taas innostun ja tulee taas takaisin kun ehtii. Sekin on osa elämää. Mikä asia on niin pielessä että alan kiinnittämään huomiota negatiivisella kannalla? Siksi että pakenen. Ajatuksia ei voi ajatella kuin tiettyyn pisteeseen, sen jälkeen on etsittävä jotain muuta. Peilin kimppuun käyminen on helppoa ja oikeastaan se on omalla tapaansa tervettäkin.
Tunteeni on sekaisin. Täysin. Olen peloissani. Sitten surullinen, sitten skarppaan, sitten olen iloinen ja hetkessä minua taas itkettää kamalasti, mutustan jotain, totean tilani ja olen itkunsekaisen onnellinen. Mitä perunaa minä oikein vahtaan??
Enkä minä osaa enää puhua.
Töissä olen alkanut taas olemaan oma itseni. Siitä olen tyytyväinen. Aloinkin jo väsymään roolituksiini. Mutta muiden ystävieni kanssa puhuminen on vaikeaa. Ennen kaikki oli ihan hyvin. Minä vastasin kysymyksiin. Nyt en pysty keskittymään heidän asioihinsa, enkä osaa puhua omista asioistani.
Niin se on ennenkin mennyt. Muistan muutaman eron menneisyydestäni. Silloinkin, jätin paljon asioita kertomatta ja läpi käymättä koska en halunnut antaa huonoa kuvaa toisesta. En tahtonut syyllistää. Enkä tuntea mitään. Joskus pelkään historian toistavan itseään. Ja kenelle minä puhuisin? Vaikka kuka kuuntelisi, en vain tahdo avata suutani. Käperryn sängyn nurkkaan odottamaan huomista. Huominen on aina kaunis. Eikä huominen koskaan saavu! ...ehkä kauneus on juuri siinä.
Kihlattuni on aivan ihana. Hänelle tahtoisin kertoa kaiken. Häntä minun sydämeni jumaloi, niin että itken taas enkä tiedä onko se hyvää vai pahaa. Hän tuo minulle jäätelöä, silittää päätäni. Mutta välillämme on jotain. Aina elämässä on jotain. Tahdon hänen olevan vapaa, mutta pelkään jääväni yksin. Pelkään olla yksin. En minä ennen ollut tälläinen. Minä olin onnellinen omassa luolassani, tasapainoinen ilman kanssaihmisiä. Kuka haki minut pois??
Katson itseäni peilistä ja mietin että tuleekohan kalliiksi leveentää oviaukkoja? Jäätelöstä en luovu. Luopuminen on vaikeaa. Ja samalla tiedän- "Täydellinnen rakkaus antaa kaiken eikä vaadi mitään." Ymmärränhän minä tämän. Muiden ihmisten kanssa ollessa se toimii, mutta miten tämä soveltuu itseeni? Miten rakastaa itseään samalla periaatteella?
Ja kuinka rakastaa... häntä? Aluksi en halunnut ajatella koko asiaa. Ihmettelin vain mahaani, kunnes joku kysyi: mitä jos tekisit raskaus testin? Se pelottaa minua. jos minä kannankin kahta elämää. Joista vain toista huomaisin arvostavani. Kukaan ei ikinä puhunut tälläisistä äideistä.
Ehkä minulla onkin siis looginen syy istua syömään. Tuijotan seinään, enkä näe siinä mitään. Nuoruudessa näin aina kauneutta. Mutta ehkei sellaisia asioita olla tarkoitettu aikuisuuteen. Ehkä minulla on syy vaihteleviin tunteisiin.
Taidan rakastaa... häntä. Enkä vieläkään uskalla tehdä testiä, koska pelkään olevani sittenkin yksin.
Jos minä joskus pääsen taas omaan luolani pakoon aion murista paljon enemmän sille joka uskaltaa minulle puhumaan.
Vaikkakin, kihlattuni on kaunis ihminen. Toivon että hän saisi hymynsä takaisin.
- Nemonsa kadottanut"
_ _
Antteksi. voisin kyllä kirjoitta joskus jotain oikeasti enkä aina jotain hetkestä improvisoitua. Munilla on muuma tarina vaiheessa, toivottavasti ne pääsisivät joskus siihen pisteeseen että voisin ajatella niitä valmiina.
Tekisi kauheasti mieli kirjoittaa näytelmä!!
Kuuntelin
Heli Kajon kahta hieman erillaista kappaletta:
...
Anteeksi.
Kommentit