Tämäkin on koulutehtäväni. Äidinkielen tunnilta. Päätin laittaa sen tänne nyt kun opettaja on sen tarkistanut. Ei tarviste hänen epäillä minun rehellisyyttäni.
En ole kopsannut netistä!
Tehtävänannossa oli lyhyt tarina miehestä joka lähti sotaan ja palattuaan väsyneenä täpötäydessä junassa kotiin, katsoo eteisessä olevan jotain omituista ja löytää makuuhuoneesta vaimonsa juuri valmiina menemään vuoteeseen vieraan miehen kanssa. Mies lataa aseensa ja antaa minuutin aikaa poistua tai hän ampuu.

Vaihtoehtoja oli sitten kaksi. Joko kertoisi miehen ajatuksista junassa ja kotiin paluusta, tai sitten miten vaimo tapasi tämän toisen miehen, minä muotoisesti kertomalla.

En halunnut tehdä naisesta pahista, en vain halunnut, ja kehittelin sen sitten noin kuin voitte lukea tarinan.
Luku intoa!

Ja kiitoksia kaikille kommenteista, ne motivoivat tavalla jonka olin jo ehtinyt unohtaa.


 
Niin ja hyvää perjantai 13:sta!



Ne olivat kipeitä aikoja ja olin usein katkera sinulle. Ja kun lähdit sotaan, uhmataksesi käskyjäni, lähdit ovet paukkuen. Huusit vielä kaatuvasi ennemmin kuin palaavasi luokseni. Perkeleen täysjyräksi nimitit. Päissäsi olit, niin kuin olit tavaksesi ottanut, ja usein yön pikkutunneilla itkit salaa eteisen kaapissa. Lapsen lailla itkit ryssien valtaamia maitasi ja kuollutta isääsi. Säälin sinua, omaa miestäni ja tulin usein viereesi sinua lohduttamaan. Kuin pikku vauvaa heijasin sinua sylissäni ja lauloin. Sinä muistelit oman kotisi turvaa, minä taas omia, meidän lapsiamme, jotka oli lähetetty Ruotsinmaille evakkoon. Sotaa turvaan. Usein suljin silmäni ja kuvittelin heidät sinun tilallesi.
Aluksi tämä oli rauhoittanut meidät molemmat, mutta pikkuhiljaa kävit yhä epäluuloisemmaksi. Pelkäsit ja pakenit syyllisyyttäsi lasillisella. Et luottanut minuun. Huusit minulle ja riitelimme monena iltana.
Yhtenä iltana riidellessämme heitin pontikkakeitoksesi, niin valmiit, kuin käymässäkin olevat, kumoon pihalle. Ajattelin että minun olisi pitänyt tehdä se jo aikoja sitten. Asiaa usein myöhemmin miettiessäni totesin että se ei ollut suurimpia riitojamme, mutta viimeinen pisara molemmille, siitä olin varma. Olin väsynyt itkuihisi ja sinä minuun yleisesti.
Sinä kuitenkin teit sen virheen, että löit minua. Kiihtyneenä sinä vanha juoppo, löit minua ja minä suutuin. Se suuttumus oli mielipuolista raivoa, joka paloi silmissäni, kun otin leipälapion leivinuunin päältä ja huusin. Minua ei enää lyötäisi. Olin raivoissani ja usein tuon jälkeen, kun muistelin tilannetta, ajattelin, että sillä hetkellä yksikään ryssä ei olisi ollut minulle vastus, olisin kylvänyt kuolemaa jälkeeni, mutta tuolloin kohtasinkin pelästyneen mieheni kasvot. Et tainnut odottaa minun reagoivan niin.
Tai ehkä pelästyitkin itseäsi.
Tuolloin sinä kuitenkin lähdit. Ovet paukkuen, pihalta vielä huudellen, etkä kuulema koskaan palaisi.
 
Mutta ei mennyt kauaa. Huomasin sinun tulevan kun istuin aamun hiljaisella hetkellä juoden uutta kahvia, jota serkkuni oli tuonut pääkaupungista. Nöyränä poikana, kukkapuska kädessä, hiukset kammattuina tulit luokseni, ajattelin isoäitini viisautta ja tapaa sanoa ”kyllä routa porsaan kotiin ajaa.”
Et kuitenkaan anellut etkä tullut jäädäksesi. Tyynenä kuuntelin kuinka kerroit viettäneesi pari viime kuukautta, sen ajan kun olit poissa. Anteeksi et pyytänyt. Enkä pyytänyt minäkään. Viime kuukausina olit ollut levoton. Aikasi olit juonut, ystäväsi nurkissa majaillut, tapellut iltojen päätteeksi ja menettänyt rahasi. Viina ja raivohan sinua veivät, mutta olit kunniallinen, vaikkapa hieman jääräpäinen ihminen.
Eräänä iltana, hieman ottaneena olit mennyt ja ilmottautunut armeijaan, sotarintamalle itään. Kerroit minulle, katse pöydässä pelastavasi isänmaan, raivaavasi Suomen taas vapaaksi, jotta lapsemme voisivat leikkiä pelotta.
Tyynesti kuuntelin ja hymyilin. Rakastin sinua suuresti ilman viinaa. Olin aina rakastanut. Jatkoimme makuuhuoneeseen, se olisi viimeinen iltamme ennen kuin lähtisit rintamalle.
Ajatuksena että muuttuisit ja asiat järjestyisivät.
 
Supistuksia. Pitelin jo isoksi kasvanutta vatsaani. Mieheni ei ollut päässyt vielä lomille. Odotin kätilöä, vaivaista kyläeukkoa. Supistuksia. Yritin rauhoittua, estää niitä tulemasta, mutta en onnistunut kovin hyvin.
Kuukausia ei ollut tarpeeksi!
...Kivun saattelemana synnytys käynnistyi.
 
Myöhemmin lääkäri sanoi, että olin onnekas, etten ollut itse kuollut. En ollut samaa mieltä. Kuollut lapsi, minäkö sen tein? Sinäkin tulit sodasta vain kertoaksesi, kuinka olin häpeällinen, eikä minusta olisi mihinkään. Sanoit sen olevan ohi, avioliittomme, kaikki. Lapsi oli kuulemma jo syntynyt aviottomana, äpärä lapsi, sinun lapsesi eivät syntyisi omia aikojaan. Annoin sinulle sormuksen ja lähdit. Etkä kuulemma palaisi enää ikinä.
Itkin kauan.
Monta kuukautta vain laahustin yksinäni talossa, en siivonnut enkä syönyt tuskin lainkaan. Joskus hajamielisenä upotin pääni kylmään sadevesi ämpäriin. Sain sinulta kirjeitä. mietin että olit seonnut. Oma mieheni. Kerroit sodasta ja yhteisistä muistoistamme vuosien varrelta. Muistit kuitenkin aina haukkua minut kirjeesi lopussa, minut, hemmotellun huoran.
 Lopulta kasasin itseni. Isoäitini oli aina sanonut, että suomalaiset miehet eivät ikinä jääneet maahan kaatuessaan, mutta että suomalaiset naiset eivät kaatuneet. He olivat nostamassa miehet taas jaloilleen.
Ostin maatilan ja ryhdyin emännäksi karjatilalle, maksoin velkoja, hoidin peltoja.
 
Nuorin siskoni muutti miehensä kanssa vanhaan taloomme. Pyysin häntä vielä miettimään päätöstään, mutta hän tahtoi jäädä.Aina toisinaan kuulin huhuja sinusta, kuulin että sekosit. Sodan kauheudet ja ailahtelevainen mielesi tekivät tehtävänsä. Sait vahvoja lääkkeitä. Lääkkeitä joita annettiin vain tiskin alta, ja ainostaan sodassa olleille. Lomille päästyäsi olit jo niin sekaisin että palasit. Et vain tiennyt että en asunut siellä enää. Unohdit, että minäkin vanhenin. Muistamaasi kotiin palatessasi sekoitit minut siskooni, etkä ymmärtänyt hänen miestään. Uhkasit ampua. Jaa kuulema ammuitkin.
Lopetit surusi kerta heitolla. Ja miehenkin tuskat siinä samalla.
Leskeksi jäänyt siskoni muutti luokseni, kunnes löysi itselleen uuden miehen Suomen toiselta laidalta, mutta hän ei enää koskaan puhunut minulle.
Ruumiisi laskettiin kaikessa hiljaisuudessa hautaan, saattajiksesi sait kunniallisia ihmisiä. Sinulla kun oli aina ollut paljon ystäviä.
 
Sarkastisena ja väsyneenä ajattelin, että enää et palaisi.