(Osa 8)    

                                                      ♠♣♥♦

Huone oli pimeä.  Roee kulki sitä pitkin varovasti hiipien. Hiljaisuus puristautui hänen ympärillään ja epäluulo kutitteli hänen mieltään. Huone oli liian suuri. Rakennus oli vain normaali kapakka, ei kapakoiden takana ollut tämän kaltaisia suuria halli tiloja täynnä kirjoja. Paikassa oli jotain epätodellista. Roee kuitenkin tiesi, että jos hän antaisi epäluulolle vallan, hän rupeaisi pelkäämään. Pelko taas pilaisi kaiken. Niinpä Roee käveli eteenpäin päättäväisesti.

Mutta kuitenkin…  hänen vaistonsa sanoo.

Roee pysähtyy, kylmän hiki nousee hänen selkäänsä. Hän kuuntelee ympärilleen, olisiko joku voinut huomannut hänen tulonsa?

 

Rora oli aivan Roeen kannoilla ja huomaamattomissa silloinkin kun Roee kääntyi katsomaan. Roee ei nimittäin älynnyt katsoa aivan katon rajaan, jossa Rora vaani milloin minkäkin kirjahyllyn päällä.

 

Oikeasti hyllyä ei ollut, eikä ollut huonettakaan suurimmaksi osaksi. Koko ympäristö oli eräs Salja Liolan turvajärjestelmistä, se oli illuusio johon ihminen uskoi niin paljon että pystyi astumaan sinne sisälle ja tuntemaan varaston kylmyyden ja ankeuden. Oikeasti huone oli naurettavan pieni. Mutta Mieli oli helppo huijata kaikkeen mukaan. Salja tiesi sen. Siitä hän tiesi kaiken taikuudesta. Saljalla oli eräänlainen mieltymys magiaan ja taika esineisiin, mutta myös hänen syvältä kantavat sukujuurensa, ja sieltä tulleen perintö kalleudet vaikuttivat siihen, että niitä tavaroita ei sopinut kadottaa. Ja ny oli meneillään rikosaalto. Ympäri maailmaa oli kadonnut tavaroita. Salja ei halunnut ottaa riskiä siitä että sukukalleudet voitaisiin varastaa. Hän oli halunnut tavaroilleen vartioinnin. Cogolt oli hyvä ja hän oli ollut Liolan palveluksissa jo entuudestaan. Tavaroita kantamassa ja juoksupoikana jossa hän pärjäsi hyvin kestävyytensä ja luotettavuutensa vuoksi. Mutta Cobolt ei ollut kovin nopea. Voimaa oli kuin viidellä härällä, mutta Salja tarvitsisi jonkun järki ja nopeus puolelle. Asiaa mietittyään hän oli muistanut ystävänsä vuosien takaa.

Rora oli vampyyri. Vampyyri koulutettiin omissa kaupunkiklaaneissaan. Heille opetettiin sorminäppäryyttä, ver- öh… ruoka tunteja, terveys tietoa, voima-, nopeus- ja kestävyyslajeja. Suoraan sanoen vampyyreille opetettiin vähän kaikenlaista näppärää, mikä auttaisi heitä selviämään mahdolliset vainot ja satojen vuosien kestävän elämän kaaren.

Salja oli päätynyt ratkaisuun jossa hän ottaisi yhteyttä ystäväänsä. Roraa oli aina mukava nähdä.

Rora oli luvannut vartioida vaikka tien pikku kiviä jos Salja olisi käskenyt ja pitää joka ikisen varkaan erossa, tai sitten katkoa niiltä päät.  

Rora oli antanut kunnia sanansa, vampyyri pitää aina sanansa…

…ja nyt Roee oli varas.

 

 Rora hivuttautui lähemmäksi. Hän kirosi mielessään pölyä hyllyjen päällä. Pölyn ei tarvitsisi, kuin leijailla hieman väärään kohtaan, niin Roran olinpaikka olisi paljastunut. Roee pysähtyi ja katseli ympärilleen. Rora älysi että hänen oli toimittava nopeasti, illuusio ei kestäisi ikuisesti, ja sitten kun se särkyisi, katoaisi hylly hänen jalkojensa alta. Rora kietoi kasvojensa eteen huivin, vetäisi miekan tupestaan.

Asiaa ei voinut enää lykätä…

 

Kaikki tapahtui nopeasti. Roee ehti tuskin kuulla metallisen kilahduksen mikä syntyy usein miekan vetäisystä tupesta, kun tumma varjo jo oli suunnattomalla vauhdilla syöksymässä hänen kimppuunsa miekka kohossa. Roeelle ei jäänyt aikaa miettimiseen, aikaa oli tuskin vetää omaa miekkaa esiin. Kuului valtava kalahdus joka kaikui tyhjässä huoneessa aavemaisesti. Kaksi miekkaa koettelivat toistensa voimaa. Rora heilautti miekkaansa sivulle ja teki samalla piruetin väistäessään Roeen miekkaa. He väistelivät ja syöksyivät toistensa kimpussa, vampyyrimäisellä vauhdilla, vauhdilla mitä on vaikea kuvailla, katsettakin nopeammin kuitenkin.

Roee oli voitolla sillä, tuo outo vampyyri piti enemmän huolta siitä että huivi tämän kasvoilla ei päässyt valahtamaan, kuin siitä saisi pidettyä Roeen kauempana kimpusta.

Miekat kalahtivat yhteen, Roee oli niskanpäällä, Roran kasvoille nousi hiki helmiä. Hän otti molemmat kätensä miekan kahvaan, jottei Roee onnistui leikkaamaan hänen päätään irti. Rora puri hammastaan, hän yritti keskittää kaikki vampyyrin voimansa miekan pois työntämiseen. Huivi valahti, ja Roee henkäisi, hänen miekkansa lipesi ja Roran miekka työntyi eteenpäin koska, sen vastus oli poistunut eikä ase pystynyt pysähtymään yllättäen. Miekka upposi Roeen käteen. Hän karjui kivusta.

Silloin illuusio katkesi*, se oli jotain mitä ei Roee osannut odottaa, kun taas Rora oli kokenut saman usein ennenkin.  

Rora teki hyökkäyksen, Roee sai vain vaivoin puolustauduttua. Rora ei lopettanut, hän ei voinut. Uusi isku. Jos Roeella olisi ollut aikaa katsoa, niin hän olisi huomannut kyynelten kihonneen Roran silmäkulmiin, mutta Roeen kaikki keskittyminen meni Roran miekan torjumiseen. Roee perääntyi kättään pidellen, mutta koska huone oli yllättäen pienentynyt, ei Roee osannut varoa. Hän kaatui erääseen isomman puoleiseen kirstuun. Roeen pää iskeytyi lattiaan, hän yritti kompuroida pystyyn, mutta Roran miekka oli hänen kurkulla. Roee perääntyi vaivalloisesti yhdellä kädellä, Roran käveli kivikasvoisena perässä. Roeelle tuli seinä vastaan, kuoleman pelko kaiversi hänen sisintään, hänen kätensä etsivät jotain millä puolustautua, miekka oli tippunut Roeen kädestä kun hän oli kaatunut. Jotain oli pakko löytyä… pullo, tikari tai edes halko… Jotain oli pakko löytyä… pakko! Käsi tunnusteli vilkkaasti seinän viertä.

”Saat pyytää armoa.” Rora sanoi, sillä tiesi Saljan haluavan antaa kaikille mahdollisuuden, silti valitettavan varmasti Rora tiesi myös vastauksen.

 

Pakko! Vaikka pelkkä kivi…

”Vampyyri ei pyydä armoa!” Roee sähisi painottaen joka sanaa.

 

Käsi tunnusteli… pakko… haa!

Rora huokaisi raskaasti, nyt asiaa ei voinut enää lykätä. No se käy nopeasti.

Hän veti kätensä taakse, miekka pisti esiin suorana.  

 

Pakko! vaikka edes kivi… Käsi puristi esinettä kädessään, se oli iso. Liian iso?

Roee vetäisi esiin isolta kattilalta näyttävän esineen eteensä juuri samaan aikaan kun Rora syöksi miekkansa. Miekka meni kattilan läpi… tai siis, olisi mennyt jos kattila olisi ollut läheskään normaalia tasoa. Tässä tapauksessa kattilasta lähti sininen valo purkaus, mikä sokaisi Roran hetkelliseksi, ja kun se loppui, huone näytti paljon pimeämmältä. Ja tyhjemmältä.

Roee ei ollut enää huoneessa.

Hämmentyneenä tapahtuneesta muutoksesta juoksi hän varaston ovelle, mikä kesti nyt huomattavan paljon vähemmän aikaa. Cobolt oli oven tukkeena.

”Ei, hän ei tullut tätä kautta… ” Rora mutisi.

Hän katsoi Cobolttia ja kuiskasi.

”Hän katosi!”

 

 

 

* Kun ison luokan illuusio katkeaa, siinä kokee ensimmäiseksi kaikki aistit, (esim; ilma tuntuu kuumalta iholla, ja nenä haistaa kalan hajun, vaikkei merta ei olisi lähimaillakaan, Silmät näkevät purppuraa, korvat kuulevat puiden huminan, ja suuhun tunkeutuu maksapaisteijoiden maku välittämättä siitä onko kyseinen henkilökaskaan maistanut saati kuullut pasteijoista. Yleensä kaikki aistimukset ovat ristiriidassa keskenään. Tämä on ravittavaa niille olennoille joilla on enemmän aisteja.) seuraavaksi kaikki aistit menettää, (mikä on kovin hämmentävää olennoille, joilla on hyvin kehittyneet aistit.) ja tuo kaikki kestää korkeintaan sekunnin. Mitä tavallinen ihminen ei välttämättä edes huomaa, mutta silti ihmiset kokevat sen traumaattisena, sillä sen sekunnin (yleensä aikaa menee paljon vähemmän) ajan jälkeen kaikki palaa normaaliksi. Yllätäinen maiseman muutos, yllättää kenet tahansa joka ei sitä osaa odottaa…