Samoihin aikoihin kun opin lukemaan alkoi isosiskoni lukemaan mulle sarjakuvia. Enimmäkseen w.i.t.c.h-lehtiä. Ja mä olin lääpälläni, saman lehen sai sisko-parkani lukea useamman kerran. Ja hän luki.

W.i.t.c.h-lehtien myötä aloin kiinnostumaan kaikesta maagisesta. Mystiikka nousi päähän. Sitä oli oltava kaikkialla, ja koska ei luonnollisesti ollut minun piti ruveta keksimään itse.

Siitä alkaakin nolot ajat elämässäni. Tähän asti en ole kovinkaa niistä kertonut kenellekkään koska tää mitä kerron oli/on ihan älyttömän typerää.

Niin, taikuus.... Minä keräsin talo yhtiön pennut kokoon ja me jaettiin ittellemmme elementit, luonnon voimat, niin kuin niissä lehdissäkin oli... Mutta eihän se haittaa lapset oli lapsia, meijän kuulu leikkiä. Mutta asia ei ollut ihan niin, me leikittiin TOSISSAMME!! Tai ainakin mä leikin. Mä kuvittelin oikeasti että me oltiin jotain tärkeetä ja maailmaa hallitsevaa, minä tulen lapsi... *Huoh*

Ja enhän minä voinut pitää suutani kiinni asiahan oli niin mehevä. Luonnon voima juttua tosin en kertonut juuri kenellekkään, mutta enhän mä tuppi suu voinut olla? Niinpä keksin.

Muistan vieläkin kuinka eräänä luokkaretkenä muut oppilaat kyselee silmät pyöreinä että "Jabor" oletko sinä tosiaan nähnyt sellaisen aave koiran? Ja minä kiven kovaan väitin nähneeni. Silloin suurin osa uskoi, tai ainakin melkein, mutta kun en iän kanssa oppinut pitämään suutani kiinni... Vielä nelos luokalla höpötin jostain mikä ei käynyt päinsä.

"Minä osaan puhua puille" Joka keskiyö aavekoira tulee ikkunani alle" Luulen että räyhän henget aikovat hyökätä kimppuumme" ....

KUKA USKOO?? HÄH??

Ei kukaan... paitsi minä...

Jatkuu...