Te vaatimalla vaaditte minua kirjoittamaan tänne mun ensimmäisen tarinani mitä kirjoitin yläasteella... No tämä ei ole se. Mutta onhan se aina tyhjää parempi??

♠♣♥♦

Paratiisissa lähellä taivaan portteja olevalla lammella istui Pyhä Belian soitellen huilua. Hänen vierellään istui Vanha herra Barnolds ja kuunteli musiikkia päätään nyökytellen. Kun Belian lopetti, nosti Barnolds päätään ja sanoi ihailevasti: ”Voi, Pyhä Belian te edistytte! Jos te vielä harjoittelette lisää, voisitte jopa päästä sielujen oppaaksi!” Pyhä Belianin kasvot kirkastuivat ”luuletteko todella niin?” hän kysyi. Barnolds nyökkäsi hymyillen. Pyhä Belian oli erittäin nuori enkeli. Elämässä koetut muistot jäävät ihmiselle kun hän kuolee ja ne asettuvat. Mutta jos käy niin kuin Pyhälle Belialle, että kuolee ennen kuin ehtii saamaan muistoja, tulee levottomaksi. Silloin sielu voi jäädä maahan seilaamaan, saapua helvetin- tai vaihtoehtoisesti taivaanporteille. Kahdessa jälkimäisessä tapauksessa sielusta kehittyy enkeli tai jonkin asteen piru, mutta jotta he asettuisivat, heidän on kehitettävä itselleen jokin taito. Se taito suo heille rauhan. Pyhän Belianin taito oli huilun soitto. Pyhä Belian haaveili silti yhä maailmasta ja hän yleensä hakeutui vasta tulleiden enkeleiden luo, enkeleiden joilla oli tuoreita muistoja. Siksi myös Pyhä Belian halusi sielujen oppaaksi, sielujen oppaat saattoivat sielut pimeyden halki taivaan porteille. Hän saisi kokemuksia taivaanportin ulkopuolelta, sisäpuolella niitä kun ei juuri ole…

 

 ”Voi herra Barnolds, olkaa niin kiltti ja kertokaa minulle jotain.” aneli Pyhä Belian. ”Mitä te haluaisitte kuulla kultaseni?” Kysyi Vanha herra Barnolds. Pyhä Belian katseli mietteliäänä Tuon harmaantuneen herran vihreitä silmiä. ”Kertokaa uskonnoista.” ”Mutta olen kertonut tuosta vaikka kuinka monta kertaa!” huudahti Barnolds. ”Olkaa niin kiltti” aneli Belian.

”No mikä ettei” hymyili Vanha herra Barnolds. Sitten hän veti syvään henkeä ja aloitti:

”Maailmassa on monia, monia uskontoja. Ei ainoastaan niitä, mitä nyt on, vaan uskontoja on paljon myös menneisyydessä. Tämän paratiisin Jumala ei ole ainoa jumala mikä on. Ennen vanhaan Roomassa oli monia jumalia ja nykyäänkin on uskontoja joihin uskovat ainoastaan kääpiöt, menninkäiset, haltiat tai jotkin muinaiset heimot pohjoisessa tai päivän tasaajalta, heillä on on omat jumalansa. Ajatuksen idea on vain siinä että ihminen on nerokas otus. Hän pääsee sinne minne uskoo. Jos ihminen uskoo uudelleen syntymiseen, hän syntyy uudelleen. Jos ihminen uskoo Jumalaamme, niin hän pääsee tänne. Tietenkin jos on elänyt hyvin… Jatkoi Barnolds kepeämmin. Barnolds huomasi että Pyhä Belian näytti mietteliäältä. ”Mikä hätänä Belian rakas?” ”Entä jos ihminen ei usko mihinkään?”

Barnolds näytti mietteliäältä. ”Jos ihminen ei usko kuoleman jälkeiseen elämään, hän kuollessaan vain katoaa olemattomiin. Mutta jos ihminen EI usko MIHINKÄÄN, kuoltuaan hänet hakee kuolema ja vie pimeyteen. Silloin tulee sielujen oppaiden vuoro. Oppaat yrittävät houkutella sielun mukaansa, musiikilla, kuvilla, muistoilla tai hajuilla. Kilpailijoina toimivat kaikki olemassa olevat ja olleet uskonnot. Voittaja on se jonka luo sielu lähtee. Mutta työ on raskasta. Houkutteluun ja uskontojen taisteluun voi mennä monta päivää, viikkoa ja kuukautta. Sieluja kertyy lisää ja lisää… Sielujen opas tarvitsee lahjoja ja taitoa paljon, mutta kaikkein eniten luonteen lujuutta ja päättäväisyyttä…”

 

Jostain taivaanrannasta lähestyi lintu. Belian ymmärsi sen olevan sanansaattaja kun lintu lensi lammenrannalla olevalle puulle ja kysyi hieman narisevalla äänellä: ”Oletteko te herra Barnolds Frittsen?”

Barnolds nyökkäsi. Lintu lensi kevyesti Barnoldsin polvelle ja katsoi merkittävästi Pyhää Beliania. Vanha Barnolds ymmärsi yskän ja sanoi lempeästi Belinianille ”Kultaseni, me haluaisimme jutella voisitko mennä hieman kauemmaksi?” ”Mutta…” Belian aloitti. ”Kyllä sinä tiedät että et saa kuunnella. Minä tulen illalla sinun luoksesi jatketaan sitten, sopiiko?”

Pyhä Belian näytti tyytymättömältä, mutta sanoi Barnoldsille: ”Sopii” Sitten hän levitti valkoiset enkelin siipensä ja lensi lammen toiselle rannalle. Siellä hän katseli Barnoldsia ja lintua. He näyttivät pieneltä kun olivat niin kaukana, ajatteli Pyhä Belian. Sitten hän huokaisi ja kaivoi huilunsa esiin. Hetken kuluttua lammelta kantautui hentoa musiikkia.

♠♣♥♦

Astaroth katseli tulta. Hän keskittyi sen tasaiseen rätinään ja yritti unohtaa olinpaikkansa ja sen mitä hänen piti tehdä. Vaikeaa se oli kun takaa kuului hiljaista hihitystä ja supattelua. Edelliset viisi tuntia olivat olleet hänen elämänsä pahimpia, ja demonina hän oli kokenut vaikka mitä. Astaroth huokaisi alistuneena, oikaisi ryhtinsä ja kääntyi arvokkaan oloisesti. Hänen edessään oli noin tusinan verran lapsia. Astaroth katseli noita pieniä lapsia, tai melkein kuin pieniä lapsia. Noilla lapsilla oli häijyt silmät ja ilkeä luonne, noilla lapsilla oli kirosanat hallussa, eivätkä he kursailleet niiden käyttöä. Eivät ne kuitenkaan edes lapsia olleet. Ne olivat piruja… kirjaimellisesti!

Kun Astaroth katseli lapsia teeskenteleviä piruja ja hän tunsi vasten mielisyyttä. Hän huomasi inhoavansa lapsia kokonaisuudessaankin. Mitä ne muka olivat? Söivät ja kitisivät, riehuivat eivätkä edes totelleet. Ne olivat juuri sellaisia joita Saatana halusi valtakuntaansa.

”Lapset.” Oli itse Lucifer myhäillyt. ”Ne ovat niin itsepäisiä jos niiden antaa kasvaa oikein. Lapset ovat kaiken alku! Meillä on nyt paljon lapsia kiitos Kiinassa leviävän nälänhädän…” Keskusteli Nauroi paholainen pahaenteisesti sitten hän vakavoitui ja sanoi. ”Tahdon että sinä Astaroth Juudaksen poika kasvatat näistä lapsista häijyjä. Kasvatat heidät pahoiksi, ja kun aika on kypsä viet heidät tyhjyyden kammioon. Siellä heistä muuttuu täydellisiä!! Ja kun on valmista, lähetät heidät mailmaan tekemän tuhoa.” Paholainen käski ”Tästä tulee hienoa… Hienoa, HIENOA!!!”

Astaroth oli jo silloin halunnut väittää vastaan ja ilmaista tyytymättömyyttään, mutta muisti edellisten vastustelijoiden päänahkojen roikkuvan Itäisen varastokammion seinillä…

Niinpä hän oli alistunut käskyyn ja niin hän alistui nytkin.  ”NO NIIN TE PIENET PIRULAI…”

Hän aloitti mahtavalla äänellä. Ja silloin Astaroth tunsi sen… Tunne ole vahva ja tuntui jossain syvällä hänen sisimmässään. Astaroth huojui ja piteli päätään. Se tuntui, kuin suuret mannerlaatat olisivat liikkuneet hänen aivoissaan. Astarothin näkö sumentui ja hän näki vain heikosti kuinka pienet pirut posahtelivat olemattomiin kiljuen lapsen omaisella äänillä ja silloin Astaroth menetti tajuntansa.

♠♣♥♦

Te ette saa mua lynkata, jos tähän ei tuu jatkoa! Mä oon kirjoittanut tähän vielä jatkoa, mutta en ole saanut tarinaa loppuun... jos nyt tuun sitä koskaan loppuun saamaankaan...