Muranen pyyhkii hikeä otsaltaan. Hänen kasvonsa punoittavat merkkinä pitkäaikaisesta työskentelystään kuuman uunin ja kattiloiden parissa. Johanna oli ihmetellyt sitä asiakkaiden määrää, mutta Matias vaimoineen olivat vain todenneet, juorujen leviävän nopeasti pienellä paikkakunnalla. Varsinkin jos yhtenä levittäjänä oli Leppäsen herra, puhelias kaveri. Muranen oli työskennellyt urakalla ja saanut paljon kehuja asiakkailtaan. Liina oli ollut Johannan apuna, juttelemassa asiakkaille ja juoksemassa viestejä tilauksista. ”Paistettuja pottujaaa! Sunnuntai pihviii!” Oli kuulunut ovelta ja sitten tyttö oli taas hävinnyt väenpaljouteen. Muranen seurasi koko ajan työnsä lomasta tytärtään ja ihmisten käyttäytymistä hänen seurassaan. Edellinen säikähdys eli vieläkin hänen sisimmässään, hän tiesi kyllä, että ei enää ollut Tampereella, että täällä kaikki tunsi kaikki ja ihmiset olivat paljon ystävällisempiä toisilleen. Avoimempia. Liina näytti onnelliselta jutellessaan. Ihmeellinen tyttö.
Lopulta Johanna tuli keittiönovelle ja sanoi, että enää ei tulisi uusia asiakkaista.
He kävivät yhdessä keräämässä pöydistä asioita. Liina nukkui yhdessä lapsille tarkoitetussa pöydässä. Ja isä kävi viemässä tälle takkinsa peitoksi. Sitten paikat siistittiin ja he lähtivät Johannalle.
Söivät päivän annoksista jäänyttä ruokaa. Sitä mitä ei olutkaan tilattu tai mikä ei ollut mahtunut annoksiin. Johanna petasi kaksi petiä vierashuoneeseen ja antoi Muraselle pyyhkeen, pesulla käymistä varten. Liinan isä oli jo laittanut nukkumaan.
Kun Muranen tuli pesulta tukka märkänä, hän huomasi Johannan nojailevan yhteen ovenkarmeista ja katselevan miestä. Naisen hiukset olivat hieman pörröllään ja hänellä oli kädessään punaviinilasi.
”Jos sinä olet, tuota noin, jäämässä maisemiin, niin minun puolestani sinä voisit saada ihan vakituisenkin paikan Oval Glamourista. Mitäs siitä sanoisit?”
Muranen kohauttaa olkapäitään ja on kääntymässä vierashuoneeseen, kun Johanna tarttuu tätä olkapäästä, mies kääntyy ja tuntee naisen pehmeät huulet omiaan vasten. Kevyt suudelma ja sitten se on ohi. Johanna kävelee olohuoneeseen ja Muranen vierashuoneeseen, vaikka nainen oli tehnyt selväksi mitä toivoi.
Mennessään oman peittonsa alle Muranen tuntee kasvojensa punoittavan. Hän ei ole koskettanut yhtään naista sitten Vilman kuoleman kaksi ja puoli vuotta sitten. Hän tietää naisen tarpeet, ja hän tietää myös omansa, mutta kääntää kylkeään ja yrittää nukahtaa. Se osoittautuu vaikeammaksi kuin olisi voinut kuvitella, Johanna oli muodokas ja kaunis nainen, mutta mies ei nouse enää ennen kuin vasta aamulla, Viivin kanssa aamupalalle. Muranen ei uskalla antaa itsensä ajatella asioita pidemmälle.
Johanna puolestaan istuu sohvalla ja itkee. Hän tuntee itsensä rumaksi, ja kauheaksi ihmiseksi. Hän on katkera entiselle miehelleen ja ikävöi aikaa jolloin ei ollut huolia. Kyyneleitään kuivatessaan Johanna tekee päätöksen vaimentaa tunteensa. Niin kuin hän on tehnyt ennenkin. Nainen käy pesulla, keimailee hieman pelin edessä ja menee nukkumaan vielä miettien että mikä menee aina pieleen.
●○●○●○●○
Aamulla Johanna ja Liina juttelevat piirtämisestä, molempien yhteisestä harrastuksesta. Liina näyttää lehtiötään ja Johanna esittelee ateljeensa pihalla; kirsikkapuiden alla olevan leikkimökin, joka oli täynnä erilaisia töitä, luonnoksia ja välineitä.
Lähtö hetkellä Liina halaa Johannaa, tyttö haluaisi myös isänsä halaavan, mutta he eivät halaa. Hiljaisena Muranen nousee Matiaksen oranssiin Postiautoon ja tyttärensä istuutuessa tämän syliin, Matias lähtee autollaan hakemaan päivän postit ja sitä myöten kierrokselleen paikkakunnalla. Muranen istuu hiljaa, Matias antaa Liinan laittaa kirjekuoria joihinkin laatikoihin. Tyttö ja postinkantaja juttelevat ihmisille, Muranen on enimmäkseen hiljaa. Toisinaan ne ihmiset jotka olivat eilen olleet Oval Glamourissa kiittelevät häntä työstään. Muranen ei oikein osaa ottaa kohteliaisuuksia vastaan.
●○●○●○●○
Mies on nostanut itselleen tuolin pihalle, talon eteen. Hän kuorii itselleen perunoita, aamulla hän on jo käynyt kalassa, ja siinä olikin sitten sille päivälle ruokaa. Mies ei nosta päätään kuullessaan auton ajavan pihaan, hän näkee silmäkulmistaan sen olevan oranssi ja tietää sen olevan postinkantajan. Kun autonovet käyvät ja mies kuulee kevyiden juoksuaskelten lähestyvän, hän katsoo hämmästyneenä ylös. Hetken ajan hän uskoo tulleensa hulluksi. Häntä vastaan juoksee Rauni, nainen kaukaa hänen muistoistaan, aivan samanlaisissa hiekanharmaissa hiuksissa ja hymykuopissa. Mutta vaikka Raunia ei olekaan enää, loikkaa hän ylös tuoliltaan. Perunat vierivät jonnekin nurmikon sekaan. Mies pudottautuu polvilleen nurmikolle järkytyksen ja liikutuksen sekaisin tuntein. Tyttö, joka osoittautuu pieneksi lapseksi, juoksee miehen syliin, puristaen lujasti tätä rähjäistä hahmoa.
”UKKI, UKKI!” Tyttö kiljuu riemusta pomppien.
Mies halaa tätä ilopilleriä hämmentyneenä, mutta hautaa sitten parrakkaat kasvonsa tytön hiuksiin. Hän antaa nyt ensimmäistä kertaa kaikkien kyyneleittensä valua, ja niitä riittää niinkin paljon kuin vuosikymmenien edestä. Mies itkee onnesta eikä meinaa osata lopettaa.
Autosta nousee myös postinjakaja ja toinen, valppaannäköinen mies. He kävelevät talolle. Postinjakaja hymyilee leveästi, ja toisenkin miehen huulilla on hymynkaretta.
”Katsopas Veikkoa, ketkä ovatkaan löytäneet luoksesi?” Postin kantaja kysyy. Vanhus nauraa tyttö kainalossaan. Eikä postinkantaja ole uskoakseen korviaan. Viimeksi Veikko on nauranut hänen kuulleen ehkä 50-60 vuotta sitten.
”Raunihan se tässä! Raunihan se tässä, mutta ei olekaan!” Rähjäinen mies vastaa nauraen.
”Ei olekaan. Mennäänkö sisälle, niin selitän tilanteen?” Muranen toteaa.
●○●○●○●○
Immosella ei ollut mitään tarjottavaa, mutta kaikki istuutuivat rähjäisen talon olohuoneeseen, kuka millekin löytämälleen pinnalle. Veikko Immonen ja Liina pysyivät koko ajan yhdessä. Mies tunnusteli tytön kasvoja ja tyttöä nauratti ukin karhea parta. Ihmeellinen tyttö, kun oli niin luottavainen.
Kaikki puhuivat vuorollaan ja pian kaikki sai ymmärrettävän kuvan kaikesta. Ensimmäiseksi tarinansa aloitti talon isäntä, Immosen herra. Immonen oli ollut aikoinaan, nuorena poikana rakastunut todella vakavasti varattuun naiseen, Rauniin. Luvattomasti Raunikin oli rakastunut Veikkoon, vaikka olikin itse naimisissa. Liitto oli järjestetty pastorin pojan kanssa. Veikko oli suunnitellut karkaavansa Raunin kanssa, mutta Rauni olikin valinnut loppujenlopuksi oman miehensä. Ratkaisu oli ollut odottamaton ja Immonen särki sydämensä pahemmin kuin koskaan ennen. Hän vetäytyi pois elämästä, kaikesta. Ei vain enää kestänyt nähdä tai kuulla rakastetustaan kylällä, mutta ei osannut lähteäkään uusiin maisemiin.
Seuraavaksi puhui Matias Lahti. Hän kertoi Raunin odottaneen lasta. Ja tämän mies oli tiennyt, ettei se ollut hänen omansa vaan Immosen. Pastorin poika oli luvannut antaa anteeksi, jos lapsi vain annettaisiin orpokotiin. Niin tehtiin. Matias kuuli asiasta kun oli ollut tukemassa Raunia tämän liian aikaisella kuolinvuoteellaan. Matias oli tuntenut vahvaa myötätuntoa ystävänsä Veikon puolesta ja jäänyt tämän avuksi, tuoden milloin mitäkin hyödyllistä, vielä senkin jälkeen kun hänen oma vaimonsa oli käskenyt lopettaa moiset turhuudet.
Tämä äitinsä näköinen tyttö jäi siis salaisuudeksi jopa Immoselta. Ja tyttö adoptoitiin jonnekin kaukaiseen paikkakuntaan, toiselle puolelle Suomea. Hän sai nimekseen Vilma.
Tämän jälkeen puheenvuoro siirtyi Muraselle. Tämä kertoi tavanneensa Vilman, kuvan kauniin opiskelija tytön Tampereella ja heidän menneen pian kihloihin, myöhemmin myös maistraatissa naimisiin. Vilma ja hän saivat lapsen, Liinan. Kaunis tyttö ja he olivat onnellisia omalla tavallaan, vaikka elämä olikin rankkaa. Muranen työskenteli baarimikkona ja Vilma aloitti sukutaustojensa tutkimisen. Hän tahtoi selvittää mistä ja miksi hänet oli laitettu orpokotiin. Muranen oli yrittänyt usein rauhoitella kumppaniaan, mutta kuukausi kuukauden jälkeen hänen palonsa tähän lisääntyi. Sinä päivänä kun kirje saaduista tiedoista saapui, olivat Vilman adoptiovanhemmat paikalla. Vilma tahtoi lähteä saman tien ajamaan, vaikka oli myöhäinen yö. Aikansa riideltyään hänen vanhempansa lähtivät mukaan. Sovittiin, että Muranen jäisi kaksi ja puolivuotiaan Liinan kanssa kotiin.
Myöhemmin hänelle soitettiin. Rekka oli suistunut mustasta jäästä vastaantulijoiden kaistalle. Autosta ei ollut jäänyt mitään jäljelle eikä matkustajista. Kaikki kuolivat. Muranen oli ahdistunut ja masentunut pitkän aikaa, hän ajautui vanhoihin piireihin, joista oli lähtenyt Vilman tultua elämään. Piireissä oli levottomuuksia ja pian Muranen oli kaulaansa myöten jengivihatappeluissa ja oli menettää henkensä.
Tällaisen jälkeen mies huomasi pian myös taistelevansa itsensä kanssa. Isällisyys heräsi ja rakkaus tyttäreen syntyi uudelleen. Liina, vaikkei siitä mitään tiennytkään, nosti hän äitinsä lailla, isän vaikeuksista.
He päättivät yhdessä lähteä, tai Muranen päätti ja kysyi Liinan mielipiteen siihen jos he vähän matkustelisivat. Liina oli saanut suuren perinnön edesmenneiltä isovanhemmiltaan ja Muranen vaimoltaan. Tampereella he eivät kuitenkaan voineet enää elää, jengi levottomuuksien takia, jotka kummittelivat koko ajan taustalla. Ja he lähtivät, kiertelivät ympäri Suomea. Muranen oli ottanut vaimonsa päiväkirja, jonka oli löytänyt sattumalta ennen heidän lähtöään, ja sitä hän luki itsekseen matkan aikana. Kirjan lukeminen oli ollut tuskallista, mutta sen jälkeen hän oli ollut sinut itsensä ja tilanteen kanssa. Matkusteltuaan vielä pari kuukautta, isä tahtoi asettua jonnekin. Mennä paikaan missä antaa lapselleen terveen elämän. Hän päätti tulla tänne, mistä Vilma oli kotoisin. Ainoa asia minkä hän tiesi tässä paikassa olevan oli Liinan isoisän nimi, siitä oli hyvä aloittaa.
Ja sieltä he aloittivatkin. Muuttivat Immosen herran luokse asumaan ja kunnostivat paikat entisenlaisiksi, Muranen osti mönkijän viimeisillä rahoillaan ja meni töihin Oval Glamouriin.
Muranen ja Johanna yrittivät jonkin aikaa suhdetta, mutta sopivat elävänsä erillään. Muranen rohkaisi Johannaa matkustamaan Joensuuhun viikoksi. Tämän hän myös teki ja rakastui. Uusi mies ja Johanna muuttivat yhteen, lasta he eivät saaneet, mutta perustivat koirakennelin.
Liina aloitti ajan kanssa koulun. Hänestä kasvoi kaunis nuorinainen, yhtä hurmaava, kuin äidistään ja isoäidistään, vaikkei hän itse sitä tiennyt, Immonen ja Muranen tiesivät oikein hyvin. Perintörahojensa avulla tyttö opiskeli lääkäriksi, mutta maalasi edelleen ja toisinaan myös myi töitään. Immonen sai hänen kauttaan apua näkönsä kanssa, kaikkea ei pystytty pelastamaan, mutta edes pienet rippeet näöstä jäi. Immonen tosin itse sanoi, ettei se oli haitannut, vaikka olisi menettänyt näkönsä kokonaan, se olisi vain ollut hinta lapsenlapsen saamisesta ja täysin sen arvoinen uhri. Silti isoisä myönsi, että oli onnellinen, että sai sananmukaisesti nähdä Liinan kehityksen.
Kaikki siis järjestyi onnellisesti ja monet ihmiset sanoisivat tilannetta ’onnelliseksi lopuksi’, mutta se ei olisi totta, sillä se oli elämää.
]]>
